torstai 27. lokakuuta 2011

Hämärän rajamailla

Järjestimme seurallamme ensimmäisen oman elävöitystapahtuman (josta erityiskiitos pääjärjestäjä Sigridille), tapahtumapaikkana metsän ja peltojen varrella oleva 1700-luvulta periytyvä maalaistalo pihapiireinään Laihialla. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun koetimme olla koko ajan periodisti myös puheenaiheiden ja -parren kautta (materiaalin aikakautisuuteen on tietoisesti panostettu jo reilu vuosi) - kokemusten perusteella tämä ei varmasti ole ainakaan omalle kohdalleni viimeinen kerta. Tämä mennee tietyssä mielessä lähelle larppaamista, joskin tässä tapauksessa periodminäni ei ole vaihtuva hahmo, vaan sama henkilö jatkuvasti - eli kenties mennään siis lähelle vuosia samoilla hahmoilla jatkuneita larppeja.

Itse tapahtumassa ei mitään ihmeempää tehty, ainoastaan arkista puuhaa paikalle kokoontuneen väen kanssa, sillä (erittäin hyvä ja riittävä) ruoka piti laittaa, puut pilkkoa ja sauna lämmittää. Samalla puuhailtiin erikoisempia askareita ja kertoiltiin tarinoita: kuka toi syvästä etelästä rumasti koristeltuja hopeaisia korulevyä, kuka veisti uutta keihäänvartta, kuka kehui vaihtaneensa svealaisen kanssa kirveenterän tämän miekkaan. Kekrillä oli myös osansa tapahtumassa.  Illalla pelailtiin noppapelejä ja Kuninkaan lautaa, hnefatafl:ia (näistä kirjoittelen erikseen). Järjestin myös kolmiosaisen jousikilvan, jonka tilan isäntänä toiminut Johan voitti 2-1. Itse voitin nopeusosion, tarkkuus- ja epäsuoran ammunnan (kiitokset Thorstenille tästä ideasta) osiot menivät siis Johanille.

Koko tapahtuma meni, paikalle löytämistä lukuunottamatta, kaiken kaikkiaan erittäin mukavasti. Nostan kuitenkin esiin muutaman tilanteen päästäkseni tämän kirjoituksen sisällölliseen ytimeen: Illalla metsä ja pellot olivat täysin mustuutta mutta pihapiiri oli ulkotulin rajattu - muistan hetken miettineeni, että tuosta eivät petoeläimet uskalla. Ajatus ei voinut olla täysin nykyminäni, sillä vaikka syrjäseudulla oltiinkin, mitään lihavaa pupua vaarallisempaa alueella ei ole. 


Vieläkin vahvempi kokemus tuli saunan yhteydessä, sillä jostain syystä löyly hiipui vaikka aiemmin saunaa käyttänyt naisväki kehui löylyjä. Liekö sitten vettä vuotanut tulisijaan, ja polttopuutkin pesutuvan yhteydessä päässeet kostumaan. Yrityksistä huolimatta kiuasta ei tahdottu saada palamaan kunnolla, puut ainoastaan kytivät. Johan haki tässä vaiheessa keittiön uunia varten tehtyjä pienempiä, kuivia puita, sekä ison savikupillisen olutta saunatontulle. Ja kas, pian saatiin kiuas taas toimimaan, ja hyvät löylyt aikaiseksi. En tuolloin osannut sanoa, oliko kyse paremmasta palavasta materiaalista, vaiko saunatontun lepyttämisestä -  enkä osaa sitä vielä tätäkään kirjoittaessani varmaksi sanoa.

Toisinaan elävöittäessä saa edellä mainitun kaltaisia kokemuksia, joita voisi kuvata parhaiten termillä "välähdyksiä tuhannen vuoden takaa" - tilanteita, joissa nykyminä tuntuu fantasialta ja periodminä on todellisuutta. Usein nämä kestävät vain muutamia sekunteja, joka psyykkisen terveyden ja arkielämän toimintakyvyn kannalta lie varmaan vain hyvä asia. En ole ainut joilla tällaisia hetkiä on, Hyvärin kanssa tästä nimittäin puhuttiin vuoden alussa, Hiiden hirveä hiihdettäessä, ennen Suurta Paloa (uuni on muuten viimeisimmän tiedustelutiedon perusteella rakennettu uusiksi!).

Yleensä nämä välähdykset tuntuvat tulevan silloin kuin ympärillä on mahdollisimman vähän asioita muistuttamassa nykyajasta; esimerkiksi öinen Pukkisaari viime talvena oli paikka, jossa lumessa kahlatessaan heti pääsi tämän suuntaiseen tunnelmaan. Toisaalta nykyajan katoamistakaan ei välttämättä vaadita, esimerkiksi viimeisimmässä Rosalassa mennessäni nukkumaan Idänkävijän majaan, minuun iski hetkellinen tunne siitä, että kyseessä tosiaan oli mökillinen pitkän päivän jälkeen nukkuvia sotureita - vaikka juuri oli lähdetty sähkövalon valaisemasta saunasta.

Yhtä kaikki, kokemus on lyhykäisyydestään huolimatta erittäin voimakas ja miellyttävä, ja pyrkimällä olemaan ja elämään mahdollisimman aikakautisesti pidemmän aikaa, näitä kokemuksia tuntui tulevan useammin. Kyse ei ole todellisen itsensä kadottamisesta tai mielen jakautumisesta eri persooniin, vaan mielestäni enemmän jonkin uuden osion löytämisestä omasta itsestään.

Mikäli tätä joku elävöittäjä erehtyy lukemaan, kertokaa toki omia kokemuksianne vastaavasta, koska ilmiö kiehtoo minua. Ja mikäli kukaan muu ei tunnusta moista kokeneensa (Hyväriä ei kait tässä yhteydessä lasketa) niin tiedän sitten hakeutua ajoissa hoitoon;)

maanantai 5. syyskuuta 2011

Suolattomat pähkinät ja muita kauhutarinoita


Juu, eli Pukkisaareen suunnattiin taas.
"Valmisteleva" viikko oli kyllä itselleni melkoista hurlumheimixiä, sillä ylitöitä oli joka päivä joten pakkaus hoidettiin perinteisesti viime tinkaan, mutta käsityöprojektit jäivät (taas) kesken. Poikkeavaa tässä valmistelussa useimpiin muihin kertoihin oli kuitenkin se, että ehdin nukkua kunnon yöunet pakkaamisesta huolimatta (kenties juuri siksi, etten yrittänyt viimeiseen asti tehdä käsitöitä valmiiksi...), mikä tulikin tarpeeseen sillä ajomatka oli pitkä ja sille lähdettiin perjantaina suoraan töistä. Perille pääsimme auringon juuri parahiksi laskettua. Onneksi minulla, kuten Rautakyyllä, on hyvä pimeänäkö. Siitä toisesta pimeässä toimivasta ominaisuudesta en lähde tässä itse antamaan lausuntoa :)

Itse häppeninki sujui mukavissa merkeissä, erityiskiitokset Sommelolle/Harmaasusille teltan lainasta. Se oli, paitsi tilava (toimi välillä myös sade-evakkotelttana ja varustevarastona myös muille elävöittäjille), myös edesauttoi kummasti matkan sujuvuutta ja keskinopeutta, kun ei tarvinnut peräkärryn kanssa seikkailla moottoritiellä. Muuten meno markkinoilla oli vastaavaa hienoutta kuin viime vuonna; yleistä hengailua, soturikilpaa muutaman tunnin välein sekä taisteluesitys per päivä (ja hieman sparrinäytöstä lauantaina). Kauppiaita oli miellyttävästi hieman viime vuotta runsaammin ja elävöittäjiä ja yleisöäkin ihan kelpo määrä. Vaikka soturikilpa ei sujunutkaan omalla kohdallani aivan loisteliaasti, sain kuitenkin revanssin minua vuoden alussa vältelleestä Hiiden Hirvestä, sekä toinen sija tasapainoiluosiossa. Juoksukisankin hävisin vain sen osakilpailun sittemmin voittaneelle. Mutta jos pitää selittää, on jo hävinnyt. Ilokseni syntyi kuitenkin uusi perinne, sillä jo toista vuotta peräkkäin Kaartilainen voitti soturikisan. Tänä vuonna oli palkintona hieno ja ennenkaikkea suuri Wolinista tuotu viitansolki.

Sparrauksessa pääsin ottamaan mittaa paristakin tapparamiehestä (tamperelaiset, rauhoittukaa: nyt on kyse aseesta, ei jääkiekkojoukkueesta), siihen ei usein ole mahdollisuuksia. Inhottavia nuo pitkän ulottuvuuden aseet:) Muutenkin on mukava päästä treenailemaan muiden seurojen jäsenistön kanssa, niissä aina oppii jotain uutta.

 Taistelunäytökset taas olivat, jos ei nyt välttämättä taistelullisesti tai taistelumenestyksellisesti hienoa, niin ainakin juonellis-fiilinkisesti hulppeita! Siinä piispa Laurentius saapui laivalla sveanmaalaisine joukkoineen käännyttämään pakanoita - minä olin tässä Kiesuksen joukoissa. Tämä tarkoitti, että pääsin vihdoin ja viimein viikinkilaiva Sotkan matkaan, ja onhan se maihinnousu aina hienoa, viimeksi sen pääsi kokemaan pari vuotta sitten Saltvikissa. Wanha usko oli kuitenkin voimissaan, eikä pro bono työskentelevistä sotureista ja ristiretkeläisistä koostunut semper fi merijalkaväki , piispan englantia, ruotsia ja satunnaisia latinankielisiä lentäviä lauseita sisältäneestä messuamisesta huolimatta, päässyt voitolle, quod erat demonstrandum. Meillä ei ollut mukanamme signoa, jossa vincerettää, mutta vastapuolella oli lappnoit apunaan, ehkäpä siinä syy (autem non...). Näinpä Piispa Laurentius joutui molemmilla kerroilla tilaamaan Piispa Henrikin ilman jäitä, ja eipä hänen sotureilleenkaan käynyt juuri paremmin, vaan lopputuloksena oli habeas corpus (lit.). Sunnuntain taistelussa olin nokkelana kuitenkin jättänyt ukonvasaran kaulaani, joten "Ukko, Ukko, jätte trevlig gubbe" säästi henkeni, vaikka jonkinasteinen orjuus odottikin. Sotkalla seilaamisen lisäksi pääsin toteuttamaan näissä taisteluissa toisen pitkään toteuttamatta olleen haaveeni, eli huutelemaan "Deus Vult" rynnäköidessäni. Tämä oli nykyisellään myös lähialueiden ristiretkistä ja miekkalähetyksen historiasta kiinnostuneelle elävöittäjälle pieni mutta ah niin iloinen asia!

Varusteita ei tullut tällä kertaa hankittua, tosin nykyisessä tilauskannassa olevaa takkia pääsin sovittamaan, kiitos erään käsinompelun epäjumalattaren. Tämä takki on erittäin vaarallinen jopa tässä tilassaan. Epäilen, että kun se valmistuu, en uskalla laittaa sitä päälleni. Voi nimittäin olla, etten ota sitä koskaan pois...
Solmulta tilaamani TorakkasaumallaTM koottu nahkalaukku löysi myös onnellisen omistajansa. Nyt on vihdoin mahdollisuus pitää pokkarikameraa matkassa periodiin piiloutuneena.

Varustehankinnattomuudestani huolimatta totesin kuitenkin tarvitsevani kaksi asiaa: polvipituiset neulakinnassukat (jo tilauksessa) edesauttamaan nukkumisessa, sillä jostain syystä pohkeisiini tuli vilu aamuyöstä, vaikka muuten oli lämmin kosteasta ja tuulenvirisestä yöstä huolimatta. Yövarustukseni muuten koostui kolmesta 90x60cm2 kaislamatoista (no okei, ovat maissia, mutta eipä aiheuta heinänuhaa toisin kuin halvimmat muunsorttiset matot, joihin olen törmännyt, enkä ainakaan itse eroa niitä kaislamatosta), joiden päällä oli kolme karvakamua (lampaantaljaa), joiden päällä viltti, ja toinen viltti peittona. Tyynynvirkaa hoiti varavaatteilla pehmitetty haarasäkki. Alimmaisena teltan pohjalla oli moderni pressu pitämässä maasta nousevaa kosteutta poissa. Tuon modernin häirikön voisi korvata kenties jollain öljytyllä/vahatulla kankaalla. Ehkä jonain päivänä...

Tuolla setillä yöpyy ihan mukavasti jopa syksyisessä Pukkisaaressa, kunhan muistaa ottaa ylimääräiset vaatteet yöksi pois, jotta ihoa vasten oleva kosteus pääsee paremmin haihtumaan -> tulee lämpimämpi ja nopeammin (näinpä pidin pelkkiä MahtikalsareitaTM öisin). Tämä ylimääräisten varusteiden poisto on erityisen tärkeä, jos vaeltelee puuvillaisissa varusteissa, periodit pellava ja villa ovat kyllä mukavan hengityskykyisiä materiaaleja, mutta kyllä nekin likaantuessaan "tukkoon" menevät, joten suositan siis tätä proseduuria kaikki tyynni myös niiden kohdalla. Toinen vinkki on, että jalat pitää pitää lämpiminä (itse targetoin tätä neulakinnassukilla), ja kolmantena pään ja kaulan alue kannattaa pitää lämpimänä, koska pään kautta haihtuu erittäin paljon lämpöä. Kaula kannattaa suojata ihan vaan vilustumista vastaan. Itse hoidin jälkimmäiset suojaukset villahupulla. Jos jostain syystä tahtoo pitää käsiään peitteen ulkopuolella, niin kannattaa pitää jotain (villaista) paitaa ja neulakinnaskintaita. Uskoisin että tällä setillä pärjää jo aika kirpeissäkin ilmoissa, pakkassäälle tarvittasiin vaan paksumpi päällysviltti, jonka sisäpinnassa oleva karvakamu ei varmaan haittaisi. Tietenkin, jos olet kuten Ene, et tarvitse mitään edellä mainituista, ainoastaan alusvaatteen - ja senkin vain sosiaalisista syistä.

Noniin, lillukan varsiin takerruttiin taas. Eli siis se toinen tarvittava värkki on "maihinnousukengät", totesin nimittäin eilen että jalassani on muistona parikin palaa Pukkisaaren rantakalliota, joista yksi siru on suorastaan häkellyttävän syvällä, ja ilmoittaa innoissaan kaivautumismenestyksestään joka askeleella. Ja venyttelystä on muuten apua, jalanpohjan kaivelu ei ole erityisen ergonomista...Pitänee pohtia, josko vanhoihin kengänrauskoihini saisi vielä loihdittua sen verran eloa, että ne tuohon maihinnnousutarkoitukseen kelpaisivat. Uusia artoklopoja ei viitsisi tuollaiseen käyttöön tuhria.

Rupesin miettimään myös housun pulttujen suihin naruja tai narukujia, joilla pultut voisi kätsysti nostaa ylös ja kiinnittää vyöhön. Nyt ratkaisin tämän housujenkasteludilemman solmimalla lautanauhalla pultut polvien yläpuolelle, mutta tämä ei ole erityisen hyvä ratkaisu pitkällä tähtäimellä, nimittäin pulttupaketit tahtoivat luisua auki. Kätevyyden lisäksi noilla kiinnitysnaruilla saa aikaan bermudashortsien puutteessa kunnon merirosvo-lookin.

Reissun pettymys oli muuten suolapähkinät. Jumankavita, suolattomampia pähkinöitä saa kyllä hakea! Säälittävät 1,1% suolaa sisältäneet pähkylät aiheuttivat sen, että riittävästä nesteytyksestä huolimatta tuli pää kipeäksi ja yöllä piti käydä puistossa, jottei rakko olisi poksahtanut. Ensi kerralla oma suola mukaan, jotta nesteet pysyvät järjestelmässä.

Sen verran oli taas mukavaa, että Pukkis pitää käydä taas ensi vuonnakin kokemassa. Katsotaan, josko vaikka jälleen (ainakin) kahteen kertaan.

 - -
Kiitän tässä syksyn alkaessa ja elävöityskauden päätöksen yhteydessä kaikkia elävöityskavereita kuluneesta vuodesta. Ihmiset ovat kyllä tässä harrastuksessa parasta, ja se on näinkin introvertilta luonteelta erityisen vahva toteamus. Nähdään siis taas ensi vuonna!

tiistai 23. elokuuta 2011

Suolaisen lahden hirviöt


Noniin, tämä blogaushan on sitten tehokkaasti myöhässä. Piti kirjoittaa se het tapahtuman jälkeen, mutta jäi sitten kesken.
Mutta ei se mitään, hyvää kannattaa odottaa ja silleen...eiks joo?

Saltvikista on kotiuduttu. Elävöitysrajoittuneille tiedoksi, että kyseessä on Suomen suurin viikinkiajan tapahtuma, eikä se Pohjoismaisella standardillakaan ole mikään minitapahtuma.
© Platinakettu

Reissujärjestelyt olivat painajaista tänä vuonna, eikä kaikkein vähiten erään tietyn lauttayhtiön toiminnan vuoksi. Jotkut jopa jättivät saapumatta ihan vain siitä syystä, ettei yhtiö, jonka toimintana on liikuttaa ihmisiä ja ajoneuvoja meriteitse, kyennyt siihen. Kohdallamme tilanne ei kuitenkaan onneksi ollut aivan noin katastrofaalinen, ja pääsimme reissuun.

Elävöitysväkeä oli hieman aiempia vuosia vähemmän, johtuen paitsi em. laivayhtiöstä, myös osittain siitä että Harmaasudet priorisoivat Ropeconia (jonka yhtenä pääjärjestäjänä ovat), joten tunnelma ei ollut aivan yhtä huumaava kuin aiempina vuosina, mutta kyllä se silti hyvä oli. Mukavaa porukkaa, hyvät taistelut (ja turvalliset!), saharanlämpöiset kelit, sekä paljon kauppiaita joiden taskuun roposensa vuodattaa - kaikenkaikkiaan siis kaiken vaivan arvoinen!

Näin sivuhuomautuksena: kaikesta hommatusta tilpehööristä olen kaikkein onnellisin Pablolta ostamastani period-tiskiharjasta, mitenköhän sitä on aiemmin tullut toimeen muovisella? Muina ostoksina listalle päätyivät tuliaisten ohella erittäin tarpeeseen tullut puinen rasia, muutama pronssisolki, puolalainen puutuoppi ja asevyö, pieni veitsi Miken kautta, lautanen Torkkelilta, sekä vuoden metsästyksen jälkeen viimein latvialaiset säälikääryleet, uhkailun jälkeen myös laventelipussukka Triskeliltä. Ja nahkalaukku Solmulta lähti tilausjonoon. Homma lähti viimeisenä päivänä hieman hansikkaasta ja nyt on myös takki Merviltä tilattuna...no, talvisettini kyllä kaipailikin sellaista! Ja erästä mainosta lainatakseni, olen sen arvoinen:)
Vastapainoksi ylijäämäketjua lähti myyntiin, tilausta nuolista on sisässä ja jopa ns. Kahden puusepän arkku lähti m-t-o -periaatteella.

Erityismaininta vielä siitä, että Koskenkurvi oli tällä kertaa Absolut Koskenkurvi, sillä myös ruotsalaiset taistelijapoppoot majoittuivat sinne, joten heidän kanssaan tuli myös hengattua aiempia vuosia enemmän, millä luonnollisesti oli positiivinen vaikutuksensa myös taistelukentälle. Viimeinen mättö päätettiinkin joukkorynnäkköhalaukseen, joka oli paitsi hauska, myös kuvasti tunnelmaa taistelijoiden keskuudessa.

Tätä stooria voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta ei siinä kuitenkaan saisi kaikkea sanottua. Siispä kehotan vain saapumaan paikalle ensi vuonna, eiköhän paikalla oleminen kerro enemmän kuin tuhat blogia! Lopuksi vielä erityiskiitokset omalle useamman seuran jäsenten muodostamalle "sateenkaarileirillemme" (leiri pidettiin iskussa ja tunnelma sielläkin kohdallaan), sekä Mervi-Riku-Ilona -akselille lauttamajoituksesta yölautalla.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Poroa turpaan

Hohhoijjaa, tällaiseen sitä ei haluaisi törmätä.

Otsikko on siinä mielessä hämäävä, että kyseessä on todennäköisesti varsijousen vasama, ei nuoli. Hyvin pienten lasten jousi voisi periaatteessa myös tulla kyseeseen, mutta tuohon riittävä lienee sen verran tyyris peli tällaiseen pelleilyyn että tuskin on se kyseessä. En ole itse tunnustellut porojen turpia nuolella tai muutenkaan, mutta eppäilen että kyseessä on sen verran rustokudosta että ihan ei poro ole "varastanut lasten lelua tökkäämällä kuonoaan siihen". Eivät nuo omat taulukärjelliset nuoleni ainakaan ole Emmauksen tie -lävistyksiä aiheuttaneet, kun olen niitä kädessä pitänyt.

Joka tapauksessa, tässähän on mennyt pieleen aika moni asia. Tässä top kolme:
1.) Varsijousella ei saa metsästää Suomessa
2.) Poro ei ole riista- tai rauhoittamaton eläin, jota ylipäänsä saisi metsästää Suomessa
 2a.) Se on lisäksi piruvie jonkun omaisuutta!
3.) Metsästykseen tulee käyttää tietynlaisia kärkiä, ja taulukärki EI sitten ole sellainen

Ja vaikka mikään edellä mainituista ei pätisi, pieleen on mennyt joka tapauksessa itse ampuminen. Nenä voi olla monelle arka paikka, mutta harvemmin biologisesti letaali.

Ja vaikka kyseessä olisikin harhalaukaus, niin jokainen vastaa ammuksestaan ja siitä mihin se osuu. Jos et osaa, älä tee.

Menkää nyt ihmiset itseenne. Jos osutte.

"Hankitaanko sunkin jouseen tuollaiset söpöt karvapallot?"

- Eli Rosalaan Ja Takaisin


Otsikon lausahduksen aiheuttajina olivat itse villalangasta tekemäni jänteenvaimentimet, lausuja jääköön salaisuudeksi. Visuaalisen söpöysefektinsä lisäksi nämä villapallerot myös ihan oikeasti vaimentavat jänteen helähdystä. Harmikseni en omista desibelimittaria, jotta voisin spesifisesti todentaa eron, mutta muotoiltakoon vaikutus seuraavasti: tväng-äänen sijaan kuuluu vaimea tud. Suosittelen jänteenvaimentimia jousimetsästäjille, ninjoille ja metsästäjää elävöittäville. Itse en tässä jousessa mitään käytännöllistä noilla tee, sillä paunamäärät ovat selkeästi alle lain normin, nuo ovat siis lähinnä testikäytössä.
Siinä se nyt on. Valmiina valloittamaan maailman!

Kyseisellä söpökarvapallojousella ammuin kuitenkin Rosalan perinteikkään jousikilpailun (järjestetään jo toista kertaa!) voittoon (kuka ties, ehkä karvapalloista johtuen?)! Kilpailu käytiin ampujapareittain, kolme nuolta per ampuja. AMET oli arviolta jotain 10-15m välimaastossa. Edes yhden nuolensa lähimmäksi keskustaa ampunut meni jatkoon, toinen putosi. Näin jatkettiin, kunnes finalistit olivat vastakkain. Kilpailu muodostui varsin tiukaksi, kärkikolmikko (lisäkseni Mikke R. ja Torkkeli) ampui yht'aikaa viimeisen sarjansa. Tulos oli niin tasainen, että mentiin eliminaatioammuntaan nuoli kerrallaan. Tässä vaiheessa sydän löi jo kuin tuplabassari mutta silti tuntui, että se jätti lyömättä. Oma nuoleni osui juuri keskiympyrän reunalle, muiden jäi joitakin senttejä kauemmas - tasaisesti jälleen kerran, lähes yhtäläisille etäisyyksille. Tiukka laji tämä. Palkintona piti olla ainoastaan henkselinpaukutusoikeudet vuodeksi (eiköhän tämä blogaus kata sen), mutta yllättäen myös tähän hankittiin palkinto, joka oli hieno Wästikiven hiemakivi.

Kun sanon "myös tähän", tarkoitan kirveenheittokisaa sekä keihäänheittokisaa. Nämä eivät sitten menneet itseltäni aivan niin putkeen, etenkään keihäs ei vaikuta olevan lajini (lohduttaudun sillä, että poikittain lentävään keihääseen voi kompastua). Kirveenheitossa sentään osuin aika hyvin maaliin, valitettavasti kirves vain ei tarttunut. Tästä syytän luonnollisesti välineitä, sillä harjoituksen puutteeni johtui siitä, että BM:stä ostettu heittokirves hajosi varrestaan parin heiton jälkeen (mikä ei kyllä ollut yllätys, etenkin kun varren laaduttomuutta mainostetaan ihan ostettaessakin). Noo, niille joille sarkasmini ei välttämättä ruudun sille puolen välity oikein, todettakoon että nuo ovat taitolajeja, joita olisi kiva päästä treenaamaan. Ja treenaamista edesauttaa se, että on harjoitusvälineet. Ehjät sellaiset.
Sivumainintana kirveskisassa nähtiin kyllä todella hienoja taidonnäytteitä, mm. heitto vastapaino (=lapsi) kädessä, ja lähes itsensä kokoisen kirveen heittäminen (useimmat varmaan arvaavatkin, että kyseessä oli Harmaasusi, ja niin todellakin oli, joskin tämä yksilö oli vielä keskenkasvuinen ja siksi pieni:).

Jottei jäisi kuvaa, että kyseessä oli kovinkin kilpailuhenkinen tapahtuma, niin kyllähän siellä tapahtui paljon muutakin, ja mikä parasta, mainion säätilan vallitessa. Olimme linnoittautuneet Idänkävijän majaan, joka sisälsi enemmän hyttysiä mutta matalamman lämpötilan kuin pitkätalo. Taistelunäytökset sujuivat ihan mukavasti, mitä nyt Karo jäi joka kerta ampumatta (flu-flu bluntilla, siis). Oli myös mukava havaita, että paikalla oli edellisvuosia reippaammin reiskaajia, joskin vähemmän turisteja. Hyvä sinänsä näinpäin.

Valitettavasti tämä lisääntynyt elävöityspresenssi, etenkin käsityöläisten sellainen, johti myös rahamassin kevenemiseen. Hankittua tuli varakilpi, sekä jo Eurassa Artolta tilatut kengät ja huotra (tästä projektista lisää myöhemmin, jahka löytyy aikaa olkahihnan kiinnityksen ihmettelyyn). Myös Medievalian pellavaiset Mahti-isännän Voimakalsarit saapuivat kuriirin välityksellä perille. Miehekäs olo tuli myös Hiidenkissalta hankitusta luuneulasta ja puisesta neularasiasta. Niin, ja polvipituiset neulakinnassukat laitettiin order backlogiin, ja lahjaksi tarkoitettu neulakinnaspipo valmistui. Ainiin, ja jousiaihioita lähti myös mukaan pari kappaletta. Ja sitten vielä lampaanvillaa sisältävä maalitaulupussukka (erittäin kevyt, mutta ilmavuus pysäyttää tehokkaasti nuolet, voi käyttää myös tietty tyynynä ammunnan ulkopuolella). Kirottu olkoon Tavaranhamstrauksen Jumaluus.

Testiin pääsi myös vastavalmistunut Kahden Puusepän Arkku. Eipä ollut huono laisinkaan, joskin kantohihnojen puutteessa vaati kaksi kantajaa.

Kiitokset Nielsille ja Tuulille sekä tietenkin kaikille osallistujille, hieno reissu oli!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Nyt äkkiä jotain suhinaa

Lauantai-illan askartelupaskarteluna tuli tehtyä tällainen:

Kyseessä on siis ns. flu-flu -nuoli. Nimityksen etymologia ei ole tiedossani, mutta tullee nuolen lentoäänestä, joka on kohtalaisen suhiseva. Jos tämä suomeksi olisi suh suh-nuoli, niin varmaan se sitten lontoolaisen korvaan on flu-flu. Mallia tuosta äänestä terminaaliballistisessa päästä saa esimerkiksi tästä tuubivideosta.

Sulituksen fysikaalisena ideana on parhaan ymmärrykseni mukaan ilmeisesti se, että lähtökiihdytys painaa sen kasaan, mutta jossain vaiheessa lentoa se pääsee taas pörrööntymään, joka lisää ilmanvastusta yht'äkkiä ja törkeästi (vähän kuin laskuvarjon avaisi). Efektin alkujuuresta riippumatta, lopputulema on että nuoli lentää tietyn matkaa kunnes putoaa lähes suoraan maahan.

Historiallinen (ja toki myös moderni) käyttötarkoitus näille on linnustus, eli ohi ammuttu tai ylilävistävä nuoli ei lennä horisontin taa vaikka ampumakulma melko ylhäisyyksiin suuntautuva olisikin. Pöpelikössä ja muissa keppihelveteissä pörheä sulitus myös auttaa paikallistamaan nuolen. Luonnollisesti suuri osa nuolen hukkaamista hankaloittavista asioista on aina bonusta metsästämisen ulkopuolellakin, mutta onhan tälle sulitukselle toki muitakin käyttötarkoituksia. Esimerkiksi elokuviin tms. saadaan nuoliin makea suhiseva ääni aikaiseksi, joko livenä tai foleyn toimesta. Myös usein suhteellisen rajatuissa tiloissa tapahtuvissa kamppailuesityksissä tällainen sulitus voisi olla yksi turvallisuutta lisäävä tekijä, mikäli nuolia näytöksessä käytetään. Ja onhan tämä söpö, ei siitä mihinkään pääse. Ja sulkiakin kuluu vain kaksi, eikä kolmea - tämä otetaan riemunkiljahduksin vastaan ainakin Laihialla.

Tämä kyseinen yksilö koostuu kahdesta peräkkäin kierteelle liimatusta 5,5" shield cut -sulasta (vasemmasta jenkkikalkkunan siivestä). Pörröisemmän ulkomuodon voisi saada jollain leveämmällä sulalla, ja tähän voisivat kelvata myös siipisulkia pehmeämmät pyrstösulat, pitäisi päästä kokeilemaan. Erityyppisiä flu-flu -sulkia saa myös jousiammuntatarvikkeita myyvistä liikkeistä, jostain syystä niille tosin on vakiintunut väriksi neonvihreä tai neonpinkki. No, löytyvätpähän moiset helpommin, kun näkyvät paremmin. Jopa pimeässä. Hyvin pimeässä.

Suorittelimme myös tänään kaverini luona grillauksen ohessa pieniä testejä tälle nuolelle. Kärkenä oli elävöityskäyttöön tarkoitettu kuminen blunt-tutti (joka sekin lisää ilmanvastusta jo itsessään). Kokonaispaino nuolelle näkyy olevan 412 grainia. Kevyellä, modernit lasikuitukaaret syöneellä unkarilaistyyppisellä vastakaarijousella (noin 30lbs @ 28") kyseinen nuoli lensi vaakasuoraan ammuttuna 24m, ja putosi melko tarkkaan aina tälle etäisyydelle. Efektiä voisi kuvata siten, että aivan kuin joku nykäisisi nuolta takaisinpäin, sillä se vaikuttaa pysähtyvän kuin seinään, usein nokkipään tehdessä spiraalimaista kuviota.
Vastaava normaalisulitettu (nojoo, kolmannen sulan verran eli ehkä noin 3-5 grainia painavampi) blunt-nuoli lensi 30m, osui maahan ja jatkoi liukumistaan maata vasten 5-10m.
Tuosta voinee laskeskella että 24m/30m = 80%, eli noin 20% flu-flu -sulitus näyttäisi tuon pikatestin perusteella nappaavan kantomatkasta norminuoleen verrattuna.Yläkulmilla ammuttaessa tuolla on jo metrimääräisestikin iso vaikutus, ja myös liukumisen estäminen on bonusta (mikäli olette joskus hukanneet nuolenne niiden sujahdettua maan sisään, tiedätte mistä puhun...).

Ihan hauska ja söpö lisäys nuoliviineeni. Käytän itse ja suositan muillekin, etenkin metsästäjää (tai metsästyskäyttöön jousen omistavaa) elävöittäville.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Sanasta miestä, sarvesta jousta

Nyt kun writer's block (nojaa, oikeastaan se oli kaiken muun tekemisen nostattama kansannousu kirjoittelua vastaan) on muuttunut writer's blogiksi, pääsen taas höpöttelemään lempiaiheestani, jousista. Myös muut aiemmin puuffaamani artikkelit ovat edelleen työn alla, mutta kaipailevat vielä kuvitusta ja lisää lähdetutkailua kyytipojakseen.

Pakollinen disclaimer: Todettakoon näin alkuun, etten ole koskaan valmistanut enkä edes yrittänyt valmistaa artikkelissa mainittua "vastakaarijousta". Tietämykseni aiheesta on siis tältä osin puhtaan teoreettista, joskin työvälineistä ja raaka-aineista myös konkreettista.

Olen törmännyt useampaan ihmiseen sekä ihmistä ainakin ulkoisesti muistuttavaan henkilöön, joiden mielestä "vastakaarijousi on ylivoimainen pitkäjouseen nähden". Tämä hiekkalaatikkoargumentaatio jää jousten maailmassa kenties toiseksi ainoastaan perimmäiselle kysymykselle: onko pitkäjousi parempi kuin varsijousi?

No, tässä kohden on kuitenkin kyse siis vertailusta traditionaalisen yksipuisen pitkäjousen sekä etniseltä taustaltaan mongoolityyppisen komposiittivastakaarijousen välillä, vaikka sekä puisia pitkäjousia on erilaisia (mukaanlukien vastakaari...) ja myös komposiittivastakaarijousia on erilaisia ja eri ainesosista valmistettuina (esim. saamelaisten juoksa). Sitten on vielä se pieni probleemi, ettei yhtään kokonaista mongoolityyppistä jousta ole löytynyt, eli kaikki rekonstruktiot ovat enemmän tai vähemmän arvauksia (ja usein valitettavasti lasikuitua). Yleensä terminologian yleisluontoisuuden ei kuitenkaan anneta häiritä, joten en anna itsenikään häiriytyä tästä: siispä pitkäjousi ja vastakaarijousi it is.

Vastakaarijousen ylivoipaisuus tuntuu näissä argumentaatioissa perustuvan kahteen pääkriteeriin: jousen koko ja teho suhteessa kokoon.

KOKO
Ensinnä jousen koko. Tässä on myönnettävä, että onhan se vastakaari pitkäjousta pienempi. Jos se vielä olisi musta, sitä voitaisiin myydä termillä 'taktinen', joka vähintään tuplaa sen arvon (muiden ampumalajien harrastajat ymmärtänevät yskän). Kompaktista koosta on erittäin reippaasti etua ammuttaessa hevosen selästä. Vai onko? Siinä mielessä kyllä, että jousta on helpompi siirrellä hevosen pään eri puolille, mutta eiköhän hevosen selästäkin ammuttaessa pyritä yleensä siihen, että maali on ampujan jousikäden puolella. Toki etenkin jos hevonen on merkiltään sitä tuhdimpaa kytösavua, erityisesti vertikaalinen liike on helpompi (ampumaetäisyydestä riippuenhan maaliin saattaa joutua tähtäämään maalin alle, jolloin hevonen saattaa rajoittaa jousen liikettä sen alaosasta). Siispä käytettävyys hevosen selästä menee selkeästi vastakaarijousen nimiin (unohdetaan nyt se yumi tässä kohtaa).

Sen sijaan käytettävyys jalan. Jostain syystä tässä kohtaa keskustelua ruvetaan yleensä änkeämään jousen kanssa metsään, vaikka harvemmin siellä taisteltiin (jotain olemme roomalaisiltakin oppineet, vaikkeivät he ole mitään hyvää puolestamme tehneetkään). No, metsässähän sitä kuitenkin yleensä metsästetään, eli siinä mielessä metsissä samoamisenkin pohtiminen on ihan validi aihe. Muistetaas nyt kuitenkin sellainen totuus, että jos 175cm mies mahtuu liikkumaan metsässä, niin 175cm jousella ei kyllä ole siinä mitään vaikeuksia. Kannattaa vain olla kantamatta sitä jousta poikittain. Tässä kohden siis puntit tasan.

TEHO
Teho suhteessa painoon on myös toinen mielenkiintoinen aihealue, josta voisi todeta, että molemmilla jousityypeillä päästään riittävään vaikutukseen jopa hirveä tai karhua ammuttaessa. Se toki pitää paikkansa, että vastakaari on kokoonsa nähden pitkäjousta tehokkaampi, mutta toisaalta, jos molemmista voidaan saada sama teho irti, mahdollinen tässä nähtävä etu perustuu pienempään kokoon. Siitä jaettiin pisteet jo edeltävässä erässä, ei siitä voi tuplapisteitä saada.

NE MUUT...
Em. argumenttien lisään on ainakin kaksi unohdettua argumenttia: valmistuksen kuluttamat resurssit sekä toimintavarmuus. Aron asukit tuskin alkoivat tukea puisia jousiaan sarvella ja jänteellä ihan huvikseen, syynä lienee enemmänkin aron puuttomuus.
Vastaavasti taas Euroopan suunnalla puuta oli hyvinkin tarjolla. Puun metsästäminen, lukuunottamatta erityisen loistavaa yulekuusta joulukuusta, on helpompaa kuin eläimen. Lihakarjaa voisi käyttää tietty myös tähän tarkoitukseen, mutta yleensä ainakin nykyiset jousentekijät etsiskelevät hirven jänteitä. Näin ollen puu on täällä päin ollut järkevin vaihtoehto valmistusmateriaaliksi, kun taas tilanne ruohoaroilla on ollut päinvastainen. Nyt puhutaan siis massatuotannosta: yksittäisesine voi valua logiikan rattaiden välistä, mutta massatuotanto tottelee sitä.

Toimintavarmuudessa yksipuinen pitkäjousi pieksee komposiittivastakaaren, joka vaatii liimaavia aineksia pysyäkseen kasassa. Tuohon aikaan kyse on ollut eläinliimoista, joista valtaosa on vesiliukoisia: kuivilla aroseuduilla tämä tuskin lienee ollut ongelma, mutta kosteammilla seuduilla tilanne voi hyvinkin olla toinen (tätä taustaa vasten onkin hauska seurata tätä tuoreinta RH-sarjaa). Eläinliimoilla on myös likvidoitumisriski kuumuudessa tai erittäin suurista tärähdyksistä. Simppeliys on joka tapauksessa varmuutta.

Yksi lisädetalji on myös valmistuksen vaatima taito: kun jousen materiaali viedään äärimmilleen, liikutaan erittäin suurta ammattitaitoa vaativalla alueella. Yksipuinen jousi on kuitenkin pohjimmiltaan erittäin simppeli värkki, joten toimivan puujousen rakentaminen on kuitenkin suhteellisen helppoa, etenkin jos huipputehoja ei pyritäkään ottamaan tarveaineista irti. Sen sijaan ylipäänsä toimivan komposiittijousen rakentaminen on jo työvaiheidensa ja materiaaliensa vuoksi vaativampi prosessi, vaikkei jouselta ihmeellisen suuria paunoja ja hyvää heittoa vaadittaisikaan.


SUMMA SUMMARUM
Ahtaissa tiloissa käsiteltynä vastakaarijousi on edukseen pitkäjouseen verrattuna, mutta pitkäjousi taas on toimintavarmempi kelillä kuin kelillä. Materiaalin saatavuus taas määrittää sen, kumpaa kannattaa valmistaa massatuotantoon, samoin tekijän taidot. Kyse ei ole siis siitä, kumpi on parempi. Kyse on siitä, kumman työkalun valitsee - molemmilla homma kuitenkin luonnistuu ihan yhtä lailla.

SE TÄRKEIN ARGUMENTTI
Ainiin, on tietty vielä yksi tärkeä argumentti. Itselläni on pitkäjousi, joten voin ainakin todeta vastakaarimiehille, että "minulla on isompi..."

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Conanismi

Viime aikoina on ollut bloginpitämisessä hiljaiseloa muiden hommien painaessa päälle. Tekstiä on kuitenkin lähiaikoina luvassa jahka oikoluvusta pääsee julkaisupisteeseen.

Sitä odotellessa voitte katsastaa vaikkapa tämän Rautakyyn oivan piirroksen aiemmin käsittelemääni aiheeseen liittyen: Cullervo

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Talvinen Rosala


Talvinen Rosala on nyt tullut nähtyä, toista kertaa omalta kohdaltani. Väkeä oli ennätysmäärä tänä vuonna, ja nukkumapaikat täysin buukattu.

Lauantaina järjestetyssä leikkimielisessä kisassa löysin omat vahvuusalueeni: hillerinbongaus ja omenan kuljettaminen puulusikalla. Heitin myös mallikkaasti renkaat kaikki samaan nippuun - vahinko vain että se nippu oli pistesalon vieressä...
Kisalajeista viking-twister oli sen verran hauska kokemus, että tuota voisi kokeilla ihan toistekin: Tarkoitus on siis koko joukkueen voimin laittaa mahdollisimman monta raajaa puulevylle (10s ajaksi), mutta samalla maasta ei saa ottaa tukea:

Viking twister. Kuvassa on kolme henkilöä.

Poikkeuksena muihin tapahtumiin, joissa ohjelmaa yleensä on mm. turistien muodossa, täällä ehti suorittaa mättöharjoittelua oikein enemmänkin. Ja turista mukavia suomeksi, englanniksi ja ämerikäksi elävöitystuttujen ja -tuntemattomien kanssa.

Lauantain kruunasi kunnon sauna ja juhlaillallinen, joka ei jäänyt kauaksi tarunomaisista Valhallan pidoista - kirsikkana iin päällä oli Sir von Broiler uskollisine ratsuineen:
Pääkokki ja keittiöorjat pistivät parastaan. Mitähän ne vielä keksivät!
Noin vakavampana asiana kenkien testaus: keli oli plussan puolella, eli heinitetyt kengät saivat maistaa kosteutta. Ja läpihän se vesisohjo tuli, mutta jalkoihin ei silti ollut kylmä (eli vesi ei "kiertänyt" kengissä kovin vauhdikkaasti). Heinän lisäksi päällä oli tällä kertaa vain yhdet neulakinnassukat, toiset vielä niin olisivat jalat pysyneet täysin kuivina. Tai sitten heinää olisi pitänyt olla pieni pussukka, josta kuivaa olisi voinut laittaa aina tilalle tarpeen mukaan.

Saldona siis mukavaa aikaa, sekä kipinä oman savulammastakin sekä uuden kilven hommaamiseen. Kipinästä puheenollen, mikään rakennus ei tällä kertaa palanut. Ei paha.

Ei muuta kuin kiitokset Nielsille ja Tuulille tämän tapahtuman järkkäämisestä, jälleen kerran!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Ken varustekokeiluun tarttuu, se varustekokeiluun hukkuu

Kengät
Tämänvuotinen Hiiden Hirven Hiihto oli vasta toinen kerta, kun koetin pidemmän aikaa selviytyä reiskauskamoissani talvisaikaan. Viime vuoden Talvi-Rosalassa keli oli plussan puolella ja siitä syystä lumi ja jää olivat sohjoa, joka ystävällisesti imeytyi vauhdilla viikinkikenkien läpi, vaikka kuinka olin niitä rasvannut. Jokainen hiemankin erähenkinen tietää, että jos jalkoihin on kylmä, koko kroppaan on kylmä - lisäksi pitkäaikainen altistuminen kosteille kengille aiheuttaa herkästi juoksuhautajalan. Rosalassa ratkaisin tilanteen kolmella villasukalla, joista valitettavasti vain päällimmäisin oli aikakautisin tekniikoin (neulakinnas) toteutettu. Nuo kolme sukkaa riittivät siihen, ettei kosteus päässyt iholle asti, vaan pysyin lämpimänä.

Tällä kertaa päätin kokeilla kenkäheinää eristeenä. "Oikea" kenkäheinä on tietynlaista, käsiteltyä heinää, mutta koska sitä ei jostain kumman syystä ollut heti kaupan hyllyltä saatavilla, koetin ihan tavallista jyrsijöille tarkoitettua heinää. Tällä kertaa heinä ja kaksi sukkaa (joista toinen edelleen moderni) pitivät jalat jatkuvasti lämpiminä - oletan että yksikin sukkapari olisi riittänyt, kunhan kenkä on täynnä heinää. Sään kylmyys piti sohjon poissa, joten johtopäätöksiä viime vuoden kokemuksiini verraten tästä ei kuitenkaan voi suoraan vetää. Heinäkokeilusta jäi kuitenkin sen verran positiivinen hytinä, ja täytyy koettaa tätä toistekin.

Aiheesta kiinnostuneen kannattaa kurkata tämä YLE:n arkistoiden juttu, kenkäheinästä on puhe tuossa 11:30 kohdalla. Rautakautisesta talvivarustuksesta ylipäänsä kiinnostuneen kannattaa myös kurkata tämä Rautakyyn esitys aiheesta.

Kantovälineet

Tällä kertaa päätin kokeilla myös siinä mielessä matkustavaisen osaan, että kannoin kaikki kamani, ja vieläpä aikakautisesti. Yleensähän tapahtumapaikalle tullaan autolla, ja kamaa tarvitsee kantaa vain joitakin kymmeniä metrejä. Näin ollen varustuksen määrästä ja kuljetettavuudesta saattaa syntyä hieman vääristynyt kuva, etenkin ottaen huomioon jalkamarssit joita viikinkiajallakin harjoitettiin. Tietty omanlaisensa rajoite olisi ollut myös laivojen ahtaus meriteitse kuljettaessa, ja toisaalta taas maitse kulkevilla kauppiailla olisi varmaankin ollut käytössään kantojuhta. Tässä nyt kuitenkin kokemuksia tällaisista kantovermeistä tunkeutumatta en syvemmälle tarpeeseen kuljettaa paljon tavaraa viikinkiajalla.

Aikakautisen kantotavan bonuksena on se, että se "häviää tuhat vuotta vanhaan luontoon", eli sitä ei tarvitse piilottaa tapahtuman aikana eikä se vie tyhjänä juuri lainkaan tilaa, toisin kuin esim. putkikassi jota aiemmin olen käytellyt.

Kamojen kuskaamiseen tein ns. Hudson Bay -repun. Kyseessä on siis glorifoitu viittakäärö, eli noin metri x metri kankaalle levitetään keskelle pakattavat tarpeet, ja kahteen vastakkaiseen nurkkaan kivi tms., jonka yli nurkka käännetään ja sidotaan kiinni. Kiven tarkoitus ei ole toimia painona, vaan estää narua liukumasta pois kankaasta - Hyväri oli lukenut jostain ohjeen, jossa oli neuvottu käyttämään käpyjä - ainakin kuusen kävyt toimivat varmasti, eikä niistä koidu paljoa lisäpainoa. Koetin olla nokkela ja käyttää palloksi käärittyä neulakinnassukkaa.

Kuvassa Hudson Bay -reppu, joka pitää sisällään ruokailuvälineet, housut, kahdet tunikat, viitan, kengät sekä sekalaisen läjän pikkutavaraa. Alla yöpymisvälinepaketti vilttiin käärittynä. Alla olevalla parketilla ja karvalankamatolla ei ole osuutta asiaan.

Reppu oli erittäin miellyttävä kantaa, ja jätti molemmat kädet vapaiksi. Olin kuitenkin pakannut sen liian täyteen suhteessa sen kietomiseen käyttämäni lautanauhan määrään, joka aiheutti pientä murhetta. Suurempi ongelma oli kuitenkin se, ettei kaksinkerroin käännetty viltti oikein pelittänyt, ja lautanauha oli liian venyvää. Näin ollen pikaisesti pakattuna kiinnitys murtuikin henkisesti Pukkisaaresta poistettaessa, haluten sylkeä varusteeni Seurasaaren sillalle. Onneksi ohi kulkenut bernhardinkoira bongasi kiinnityksestä pudonneen sukkani, ja sitä kautta sekin tuli talteen eikä häväreitä syntynyt :) Pellavaisella kankaalla ja/tai joustamattomalla narulla lopputulema olisi varmasti ollut parempi, joten täytyy jatkaa tämän kantolaitteen tutkiskelua.

Yöpymisvarusteeni, eli viltti pariin kertaan sekä kaksi lampaantaljaa kulkivat omassa paketissaan, jonka kuskasin kainalossa. Sen olisi tietty voinut ripustaa tai sitoa kantamukseen pidempää talsimismatkaa varten, mutta minulla ei ollut siihen tarvetta enkä halunnut olla varusteineni kovin leveä/korkea junankäytön vuoksi.

Haarasäkkiä minulla ei ole, mutta Eneltä eteenpäin lainatut kamat tulivat moisessa, ja totesin kyseisen kantovälineen erittäin loistavaksi, josta syystä sellainen itsellenikin tulee ilmestymään. Pakkausnopeus ja toimintavarmuus olivat ehdoton valtti, vaikkakaan kantomukavuudessa ei pääse samalle tasolle em. 'repun' kanssa.

Mukana minulla oli em. pakkausten lisäksi viittaan kääritty ja köysihärpäkkeellä olalla kannettava pitkämiekka, joka oli siirtymässä myöskin lainaan. Todettakoon, että pitkämiekka ei mahdu Helsingin rautatieaseman isoimpaankaan säilytysluukkuun, ja että sen kantaminen mitenkään järkevästi (olalla selässä tai käsivarren varassa edessä) herättää ihmetystä, oletettavasti sen takia, että ihmiset kuvittelevat sen olevan ampuma-ase. Olen todennut saman probleemin kantaessani aikidon kepukoita niille valmistetussa pussissa. Jos siis haluat välttyä oudoilta katseilta, käytä sählymailapussia.

No siis, pointtini oli, että kannettavaa oli melkolailla, mutta se sujui kuitenkin. Kun ottaa huomioon miten paljon tavaraa minulla oikeastaan oli, vaihtovaatetus pariin kertaan, syömävälineet ja nukkumatarpeet olisivat kulkeneet viikingin matkassa helpostikin. Soturivarustuksesta tästä puuttui lähinnä kilpi, jousi ja nuolet, keihäs sekä mahdollinen panssari ja kypärä. Näidenkin kantaminen olisi kuitenkin ollut mahdollista, joskin jo melko hankalaa yksin. Jo kahdella hengellä kannettaessa (teitä tai avomaastoa pitkin) olisi voitu taakkaa jakaa esimerkiksi kantamalla keihäät poikittain olkapäiden päällä ja ripustamalla niihin panssarit tai varustepussukoita.

Smoke on the viking

Lähdin Helsinkiin osallistuakseni Sommelo ry:n järjestämään Hiiden Hirven Hiihtoon ensimmäistä kertaa. Alunperin meitä piti lähteä joukkueellinen, mutta lähtijämäärä supistui erinäisistä syistä vain minuun.

Saavuin paikalle lauantai-iltana, ja vaihdoin rumista aikakautisvarusteisiin. Ilta sujui rattoisasti muiden elävöittäjien kanssa jutustellessa, ja tulevaan hiihtotiimiini tutustuessa (veljeskansamme virolaiset). Todettakoon tässä vaiheessa käydyistä keskusteluista, että elokuvassa Conan Barbaari ja Kalevalan Kullervo-runossa on merkittävää samankaltaisuutta - Rautakyy tästä toivottavasti joskus piirtää alkuperäislähteelle uskollisemman version Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta, joka aika hyvin summannee aiheesta käydyn keskustelun yksityiskohdat:)

Aamulla heräsimme melkoiseen savuun, ja havaitsimme että yöpymispaikkamme, varhopatsastalon, uunin savirappauksen halkeamasta tms. oli päässyt putoamaan kekäleitä uunin pohjana toimivalle puuarinalle. Koetimme sammutella tätä itse lumella ja jäällä, joka tietty aiheutti lisää savua. Tässä vaiheessa siirsimme kamppeemme ja itsemme keskiliesimajaan ja varhopatsastalo suljettiin niin hyvin kuin pystyttiin. Järjestävä taho saapui paikalle ja kutsui palolaitoksen, joka muodostamamme ämpäriketjun avulla kasteli uunia sitä mukaa kuin purki, jotteivät kytevät puut syttyisi saadessaan ilmaa. Loppujen lopuksi tappiot olivat yksi uuni, talo muuten säästyi eikä hengenvaaraa ihmisille missään vaiheessa ollut. Toivottavasti tästä ei ala kiertämään mitään kummallisia huhuja, ja että Sommelolle (talkoovoimin) saadaan uusi, ehompi uuni. Ovat he sen ansainneet.

Kilpailu pääsi alkamaan noin tunnin myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, ja voittoon kiisi Team Harmaasudet. Ammuin itse tuuman verran ohi Hirven turvasta, josta syystä jouduin sakkokierrokselle ja pieni etumatka vaihtui pieneen takamatkaan. Näillä sijoilla tiukan kamppailun jälkeen tultiin myös maaliin, ja loppusijoituspaikkamme siis pronssikausi. Hopiaista sai maistaa Lammassudet, eli Harmaasusien toinen joukkue. Muina osallistujina Viikinkiajan laiva ja Viking Neva.

Hopeajoukkue voitti myös varustekisan, pääperusteena se, että heillä oli runsaasti itsetehtyjä varusteita. Eikä se setti pahalta näyttänytkään.

Olin ensimmäistä kertaa muinaissuksien päällä, ja täytyy myöntää, etteivät ne ollet kovin pahantuntuiset. Uusin tietämys aiheesta ilmeisesti sijoittaa karvaa pohjiin pitoa lisäämään, mutta stabiileimmilta nämä leveät sukset tuntuivat kuin modernit värkit näin kaljunakin.

Valitettavasti aika jutella tuttujen ja ystävien kanssa (viime kerrasta, myöskin Pukkisaaressa, on jo melkein puoli vuotta) oli lyhyt, After Skissä läheisessä kahvilassa olisi voinut olla aikaa jutella paremmin, mutta sinne en kerennyt.

Loput räpsimäni kuvat löytyvät täältä.


Muuta tapahtuman yhteydessä havaittua
Termille helikopteri on ainakin kolme eri merkitystä. Kaikkiin näistä ei käytetä käsi, mutta lantio taitaa liittyä kyllä kaikkiin.

Tamminiemi on taksikeskukselle Mäntyniemi. Tietääkseni vain näistä toiseen pääsee suoraan Seurasaaren sillalta, mutta hei, minä olen vain ulkopaikkakuntalainen. Nojoo, errare humanum est, onneksi kännykkä on keksitty ja pääsin lopulta taksin kyytiin.

Oma printterisi on eri asia kuin VR:n printteri. Tästä syystä e-lippua ei voi vaihtaa ilman kynäntyöntelyä, ja siitä joutuu vielä maksamaan 8e. No onnekseni en kuitenkaan vaihtanut junaa, vaikka jouduinkin sitten tappamaan aikaa Helsingin rautatieasemalla. Nimittäin vaikka Pendolinoomme tuli vika, myöhästyimme vain 20min. IC, jonka olisi pitänyt olla alunperin 45min aikaisemmin perillä, ja myöhästymiseemme nähden siis reilu tunti aiemmin perillä, tuli perille noin 10min päätepysäkille saapumisemme jälkeen. Että näin.

Ensi kerralla autolla, HKI sisäisenkin logistiikan kannalta parempi vaihtoehto.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Joku miettii tällaisiakin lauantai-iltaisin...

Missä vaiheessa ihminen on maannut haudassaan riittävän kauan, jotta hänen hautansa avaaminen ja tyhjääminen ei ole haudanryöstöä, vaan arkeologiaa? Ymmärrän kyllä toki, että kyse ei ole täysin samasta asiasta, vaan toisessa tarkoitus on selvittää, josko vainajalla olisi matkassaan jotain rahallisesti arvokasta, toisessa tutkimuskohteet ovat varsin toiset. Edesmenneen kannalta tilanne on nyt kuitenkin suurinpiirtein sama, mitä nyt arkeologia saattaa nostaa rikkaan kuninkaan maailmanmaineeseen myös post mortem. Vaikkei arkeologiassa raha ehkä olekaan se primäärimotivaattori, kyllähän museoissa yleensä se pääsymaksukin on.

Tämä ei ole nyt kritiikkiä arkeologista tutkimusta kohtaan (jota arvostan ja hyödynnän itsekin suuresti), vaan jännää eksistentiaalista pohdintoa näin lauantai-iltana. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan, univajeella sen sijaan on.

Sekin on sinänsä surullista, että saadakseen julkisuutta, toisen pitää maata reilu kolme tuhatta vuotta vainajana, jonka aivot on koukulla otettu nenän kautta purkkiin. Toiselle riittää, että juo kaljaa ja oksentaa porealtaaseen Big Brotherissa.
O tempora, o mores.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Uskonto on pysyvää kuin liitto italialaisten kanssa (*


Viikinkien usko on useimmille meistä tuttu, jos ei muuten niin Peter Madsenin loistavasta Valhalla-sarjakuvasta, ja suomalaiskantaisempi näkökanta ainakin tunnetuimpien jumaluuksien osalta myös koulun penkiltä (ainakin omalla kohdallani, toivottavasti näin myös nykyään). Tämä usko vaihtui skandinaviassa kristinuskoon loppujenlopuksi melko lyhyen ajan sisällä. Miksi vanhat jumalat hylättiin, ja miten tämä tapahtui?

Näin yleisenä lätinänä, vaikka yhteisöllinen vapaus viikinkiajalla oli ainakin keskiajasta saatua yleistä kuvaa vahvempi, ei se pienissä yhteisöissä voi kuitenkaan määrätön olla. Eli siis, vastuu piti kantaa yhteisöä kohtaan eikä syyttää yhteiskuntaa ja elää muiden siivellä. Tästä syystä perimysjärjestyksen köyhdyttämät aloitekykyiset nuorukaiset lähtivät ryöstelemään muita kansoja, sillä ostoskeskusta ei ollut vielä keksitty eikä mummojen potkimisesta saanut pojoja. Näin ollen yhteisö jarruttaa yksittäisten henkilöiden näkymysten eroavuutta, tai oikeammin sen näkyvyyttä, mutta muutos riittävän suuressa populaatiossa aiheuttaa muutoksen muussakin. Tai sitten seuraa uskonsota, ja sehän se vasta fiksua onkin. Makuasioista ei voi kiistellä, tiedetään jo ala-asteella (vaikka sekin on nykyään joku alakoulu...).

Ja sitten tarkemmin asiaan: yksi ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisimmista aihetta koskevista teorioista on esitetty Osprey-kustantamon kirjassa Medieval Scandinavian Armies 1 (nojoo, ei nyt ihan 100% luotettava tieteellinen lähde, muttei se näkemyksen ideaa latista). Yksinkertaistaen, tässä historoitsijat D. Lindholm ja D. Nicolle esittävät näkemyksen, jossa kuningas (joka ei nyt vielä vastaa kuninkaan määritelmää siten kuin me sen tunnemme) ei enää saanut tuloja "kolonioista" eli mm. vauraasta asutuksesta keskisessä Englannissa (ns. Dane Law, josta saatiin hopiaa eli danegeldiä). Valta oli kuitenkin säilytettävä, ja tähän saumaan tuli uskonto, jonka uskonnollinen instituutio (=kirkko) oli sitä mieltä, että kuninkaalle kuuluu jumalainen valta ja sitä myöten kaikki maat ovat hänen. Joten kärjistetysti ei muuta kuin kättä päälle, kuningas ja valtakunta kristityiksi, maat kuninkaalle (josta niitä voi sitten kätevästi palveluksia vastaan jakaa eteenpäin) ja kirkolle provikat. "Odinin kosto" katoliselle kirkolle tuli sitten myöhemmin, kun ystävämme Martin elikkäs Martti joka saarnasi hengellisempien arvojen puolesta, joihin myös vaatimattomuus kuului. Tästä jännästi tulkittuna hallitsijain mielestä kirkkojen varat ja alttarikoristeet oli ryöstettävä valtiolle, onhan se oikeus ja kohtuus.

Vapaaehtoisen kääntymisen lisäksi on tietenkin näitä sovittuja juttuja, kuten Rollon ja Kaarle Yksinkertaisen diilinä pala Atlantin rannikkoa<->kristinusko&vasallius. Tuo pala ja hieman lisää tunnetaan sittemmin Normandian nimellä.

D.-miesten yllä mainittu teoreema on mielenkiintoinen ja suhteellisen uskottavalta tuntuva, mutta se tuskin on koko totuus. On tietenkin selvää, että viikingit ovat olleet muutenkin tekemisissä kristittyjen kanssa kuin lyödessään heitä miekalla, ja että läheikkäin olevat kulttuurit luonnollisesti vaikuttavat toisiinsa. Näin ollen muun Euroopan siirtyessä instituoituun kristinuskoon valtakunnallisten olojen muutenkin järjestäytyessä, vaikutus on varmasti tuntunut myös pohjoisessa. Kristillistyminen on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, ja kun se on saavuttanut kriittisen massan, sitä on voitu kannattaa ihan avoimesti myös hallinnon puolelta, oli kirkko sitten sotkeutunut hengellisine vaalirahoineen aiheeseen tai ei. Suomalaisten ja balttien vanhakantaisuus tällä saralla näkyy kenties juuri siksi, ettei näillä alueilla ollut vastaavanlaista keskushallintoa. Ainakin suomalaisilla tähän tukea antaa tietty myös jäykkä mutta joustamaton paksukalloisuus.

Mutta virallinen uskon vaihtuminen ei toki tarkoita perinteiden vaihtumista, vaan ne ovat lähinnä sekoittuneet toisiinsa, ja molempia uskontonäkymyksiä on voinut esiintyä rinta rinnan (kuten Beowulf-elokuvassa todettu "uhraammeko myös sille uudelle jumalalle?"). Eikä tämä koske vain aikaa tuhat vuotta sitten, sillä kirkonmiehet valittelivat vielä 1800-luvullakin Suomessa vanhojen pakanallisten perinteiden vaalimisesta (erityisesti sadonkorjuuseen ja kevääseen liittyen), ja edelleen joulutontut ja juhannustaiat kuuluvat kulttuuriimme. Ja onhan yule meille yhä tuttu jouluna, vaikkei Pukilla enää olekaan sarvia.

Vita brevis, Tara Pitka!

*) Tämä blogi tahi sen kirjoittaja ei tue kiihotusta mitään kansanryhmää kohtaan. Ei edes italialaisia.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Panssarin läpäisemisestä

Panssaria on vaikea läpäistä. Totta, se on koko panssarin pitämisen pointti - jos kuka tahansa löisi siitä läpi, miksi panssaria ylipäänsä pidettäisiin? Homman varsinainen ydin onkin siinä, että jos kerran olet riittävän taitava saamaan panssariin voimakkaan iskun, joka sinänsä vaatii etäisyydenhallinnan ja oikeanlaisen kehon asennoimisen suhteen melko paljon, miksi suunnata isku panssariin, kun sen voisi aivan yhtä hyvin suunnata suojaamattomiin tai heikommin suojattuihin vartalon osiin? Viikinkiajalla panssari (ketjuhauperkki tai lamellaariliivi) peittää käytännössä vain torson ja yläreidet; näille alueille löyminen on yleensäkin ottaen hankalaa, koska edessä on yleensä vastustajan kilpi ja ase. Todennäköisimmät osumakohdat ovatkin olleet sääret tai alareidet, asekäden ranne ja pää. Näin ollen, miksi yrittää osumaa vaikeasti tavoitettavaan paikkaan, joka on vielä lisäksi panssaroitu, kun paikkoja on auki kaulassa, kasvoissa, nivusissa ja kainaloissa. Olemme seurassamme harjoitelleet veitsitekniikkana pistoa lyhyen ketjupanssarihihan sisäpuolelle (ei sparritekniikka, huom.), ja saagoista löytyy kuvauksia pistoista yläviistoon ketjuhelman alta. Aivan kuten muutenkin taistelussa, osumakohdalla on huomattavasti suurempi merkitys kuin iskun voimalla.

Vaikka panssari suojaisikin viilloilta, välittyy iskusta edelleen niin sanottua blunt damagea, jonka voisi suomentaa vaikkapa painevaikutukseksi tai murskavaurioksi - panssarin alla onkin todennäköisesti täytetty tai useasta päällekäinommellusta kankaasta koostuva toppatakki (joka tunnetaan noin miljoonalla eri nimellä, joista harvalla on tarkkaa tai eri kirjoittajien kesken edes samaa määritystä, kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä gambeson tässä yhteydessä), jonka pääasiallinen idea metallisen panssarin kanssa käytettäessä on suojata käyttäjäänsä juuri tältä. Tästä primääritarkoituksestaan huolimatta gambeson suojaa myös läpäiseviltä osumilta, eli myös se on läpäistävä jotta vastustajaan saadaan riittävää vaikutusta.

Kun taas puhutaan nuolista, on panssarin läpäisyllä oikeasti jotain merkitystä - ammuttaessa kaukaa ihmisen kokoiseen liikkuvaan maaliin osuminen ylipäänsä on siinä määrin vaikeaa, että osuma suurella todennäköisyydella tulee panssariin. Luonnollisesti, tähänkin voidaan vaikuttaa pyrkimällä tähtäämään päähän (kuten esim. Hastingsin taistelussa, tällöin tosin yrityksenä ohittaa kilpimuurin eturiven kilvet) tai jalkoihin, ja ratsumiesten kohdalla hevoseen (esim. Crécy). Uskoisin että jollain etäisyydellä jousi riittää heittämään nuolen ketjupanssarin lävitse, haluan kuitenkin itse suorittaa tästä testejä jossain välissä; netin testejä tutkiessa on huomioitava yleensä seuraavat asiat: nuolen kärki on bodkin-tyyppiä eli "panssaria läpäisevä" (olen hieman eri mieltä tästä perusteesta bodkinille, mutta siitä joskus toiste), ammutaan lähietäisyydeltä ja ns. butted-mailiin, eli ketjuun, jonka lenkin päät on vain työnnetty toisiaan vasten. Historiallisesti autenttinen riveted eli niitattu ketju, jossa yksittäiset lenkit on suljettu niiteillä, on tätä kestävämpi (jos laitat kätesi OK-asentoon, ja yrität nyhtää etusormea ja peukaloa erilleen, se onnistuu jossain vaiheessa - jos ne olisi niitattu yhteen, vaadittava voima on merkittävästi suurempi). Jousen vetopaino on joko todella pieni tai todella suuri.

Edeltävästä ränttäyksestä huolimatta, panssareita on saagojenkin mukaan läpäisty, yleensä keihäällä tai tanskalaiskirveellä. Tämä tuskin kuitenkaan on ollut iskun alkuperäinen tavoite, vaikka tällainen taktinen optio on ollut näiden aseiden käyttäjien hyvä tiedostaa. Muistettava on kuitenkin myös, että panssari on viikinkiajalla ollut erittäin kallis ja siten harvinainen näky, joten sitä vastaan taisteleminen ei liene varmastikaan ollut se keskivertosoturin päällimmäinen miete.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Jousi aseena

Noniin, aloitetaanpa kevyesti...

Usein näkee kirjoitettavan, että "koska ihmiset käyttivät kirvestä metsätöihin, he osasivat käyttää sitä myös taistelussa" ja saman annetaan päteä myös jousella ampumiseen. Sehän on hieman kuin sanoisi, että kokki voisi ottaa veitsihippaa filippiiniläisten harrastajan kanssa, vain koska käyttää veistä, ja vieläpä isoa, päivittäin.

Olen nyt tässä yhteydessä kiinnostunut edeltävän mukaisesta väitteestä jousien osalta (myöhemmin koetan höpöttää näkemystäni viikinkien jousen käytöstä taistelussa). Lähestyn asiaa viikinkiajan puitteista, mutta sorrun näemmä välillä keskiajallekin.

Ensimmäinen naula arkkuun on luonnollisesti taktiikka, eli kiteyttäen "peura ei ammu takaisin eikä tee sotaliikkeitä".  Eli miten jousiampujat sijoitetaan, minne sijoitetaan, mitä ammutaan jne. Tällä pohdinnalla on metsällä yleensä vähemmän käyttöä.

Toinen tätä näkökantaa syövä tekijä on taistelutekniikka - jousen käyttö metsästyksessä ja taistelussa vaativat täysin eri asioita. Näin ollen käyttöperusteinen harjoittelukin (eli muodikkaasti "lajikohtainen tai lajinomainen harjoittelu" on täysin erilaista, kuten tiettyjä kompensoinnista kärsiviä henkilöitä lukuunottamatta henkilöautolla liikenteessä yleensä harjoitetaan taloudellista ja turvallista ajoa, kun kilpa-ajossa taas tärkeintä on nopeus ja auton suorituskyky viedään äärimmilleen. Jousimetsästyksessä suurin haaste ei ole itse laukaisutapahtuma, vaan siihen pääseminen (saaliin lähestyminen huomaamatta): taistelukentällä hiippailu on melko turhaa. Taistelussa kyky ampua liikkuvaan kohteeseen on tärkeää; massamaisemmassa jousimiesten käytössä taas "tulinopeus" on kriittinen osa-alue. Jousella metsästettäessä jokin on mennyt pahasti pieleen, jos maali aktiivisesti väistelee, ja tarkoitus on saavuttaa "pudottava" vaikutus jo ensimmäisellä laukaisulla, ei tehdä peurasta piikkisikaa.

 Perinteinen metsästysetäisyys on noin 20-30 metriä (osumavarmuus, metsän aiheuttama rajoite), ja suora-ammuntaa. Suuremmissa rähinöissä jousella ammutaan tietenkin kauempaa ja merkittävästi kaarevammalla radalla. Pienemmässä mittakaavassa tuollainen 30 metrin etäisyys on periaatteessa mahdollinen, mutta mietitäänpä sitten tätä matemaattisesta näkökulmasta: hyökkäävä ihminen etenee noin 7m/s, eli 30 metriä noin neljässä sekunnissa. Tässä ajassa ehtii ampua yhden nuolen, jos hermo pitää - ja välitön vaikutus on saavutettava, tai käy huonosti. Jos hyökkääjiä taas on useampi, käy huonosti joka tapauksessa.

Kolmas, usein unohduksiin jäävä asia on psykologia. Kaikeksi onneksi (toisen ihmisen) tappaminen on ja on aina ollut valtaosalle ihmisistä vastenmielistä. Vaikka pitkän kantaman aseena jousi hieman psyykeen kannalta helpottaakin toisen tappamista, ei se sitä mahdollista: vielä toisen maailmansodan aikaankin suuri osa sotilaista ampui vain tähtäämättä kohti vihollista, jos ampui ollenkaan.

Todetaan nyt vielä, vaikka se asiaa vain sivuaakin, että metsästysjousen paunamäärä liikkuu 41-60 paunan välimaastossa, kun taas viikinkiajan harvojen jousilöytöjen (kuten Hedeby) paunamäärä on arvioiden ja replikoiden perusteella 75-90. Henkilö, joka kykenee mukavasti jännittämään 40 paunan jousen, kykenee todennäköisesti jännittämään jopa 90 paunaisen jousen - osumatarkkuus ja tehtävissä olevien toistojen määrä onkin sitten eri asia - harvempi punttisalillakaan treenaava pistää heti kerrasta 100% lisäpainoa lähellä maksimiaan olevaan painomäärään, ja kokeilee, että "lähtiskö". Kun siitä riippuu oma elämä, vain hullut ottavat tällaisen riskin. Näin ollen, kenelle Hedebyn jousi sitten kuuluikin, on hän harjoittanut jousen käyttöä nimenomaan aseena, eikä siis vain tullut pystymetsästä riviin - sama pätee kuuluisiin keskiajan jousiampujiin, erityisesti englantilaisiin ja kymreihin. Huomatkaa siis: jousiampuja. Ampuja. Ei metsästäjä.

First posting is the root of all evil

Noniin, nyt se sitten koitti, se hetkellinen hulluuden hetki, kun sitä kuvittelee omaavansa jotain sanottavaa, ja että joku vielä tuota sanottavaa lukisikin.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon tänne tulee raapusteltua vai laitetaanko uusi lelu kaappin jo tapaninpäivänä. Mutta ettepähän pääse sanomaan, etten minä kertonut. Ette vain lukeneet blogiani, mokomat.