lauantai 29. tammikuuta 2011

Panssarin läpäisemisestä

Panssaria on vaikea läpäistä. Totta, se on koko panssarin pitämisen pointti - jos kuka tahansa löisi siitä läpi, miksi panssaria ylipäänsä pidettäisiin? Homman varsinainen ydin onkin siinä, että jos kerran olet riittävän taitava saamaan panssariin voimakkaan iskun, joka sinänsä vaatii etäisyydenhallinnan ja oikeanlaisen kehon asennoimisen suhteen melko paljon, miksi suunnata isku panssariin, kun sen voisi aivan yhtä hyvin suunnata suojaamattomiin tai heikommin suojattuihin vartalon osiin? Viikinkiajalla panssari (ketjuhauperkki tai lamellaariliivi) peittää käytännössä vain torson ja yläreidet; näille alueille löyminen on yleensäkin ottaen hankalaa, koska edessä on yleensä vastustajan kilpi ja ase. Todennäköisimmät osumakohdat ovatkin olleet sääret tai alareidet, asekäden ranne ja pää. Näin ollen, miksi yrittää osumaa vaikeasti tavoitettavaan paikkaan, joka on vielä lisäksi panssaroitu, kun paikkoja on auki kaulassa, kasvoissa, nivusissa ja kainaloissa. Olemme seurassamme harjoitelleet veitsitekniikkana pistoa lyhyen ketjupanssarihihan sisäpuolelle (ei sparritekniikka, huom.), ja saagoista löytyy kuvauksia pistoista yläviistoon ketjuhelman alta. Aivan kuten muutenkin taistelussa, osumakohdalla on huomattavasti suurempi merkitys kuin iskun voimalla.

Vaikka panssari suojaisikin viilloilta, välittyy iskusta edelleen niin sanottua blunt damagea, jonka voisi suomentaa vaikkapa painevaikutukseksi tai murskavaurioksi - panssarin alla onkin todennäköisesti täytetty tai useasta päällekäinommellusta kankaasta koostuva toppatakki (joka tunnetaan noin miljoonalla eri nimellä, joista harvalla on tarkkaa tai eri kirjoittajien kesken edes samaa määritystä, kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä gambeson tässä yhteydessä), jonka pääasiallinen idea metallisen panssarin kanssa käytettäessä on suojata käyttäjäänsä juuri tältä. Tästä primääritarkoituksestaan huolimatta gambeson suojaa myös läpäiseviltä osumilta, eli myös se on läpäistävä jotta vastustajaan saadaan riittävää vaikutusta.

Kun taas puhutaan nuolista, on panssarin läpäisyllä oikeasti jotain merkitystä - ammuttaessa kaukaa ihmisen kokoiseen liikkuvaan maaliin osuminen ylipäänsä on siinä määrin vaikeaa, että osuma suurella todennäköisyydella tulee panssariin. Luonnollisesti, tähänkin voidaan vaikuttaa pyrkimällä tähtäämään päähän (kuten esim. Hastingsin taistelussa, tällöin tosin yrityksenä ohittaa kilpimuurin eturiven kilvet) tai jalkoihin, ja ratsumiesten kohdalla hevoseen (esim. Crécy). Uskoisin että jollain etäisyydellä jousi riittää heittämään nuolen ketjupanssarin lävitse, haluan kuitenkin itse suorittaa tästä testejä jossain välissä; netin testejä tutkiessa on huomioitava yleensä seuraavat asiat: nuolen kärki on bodkin-tyyppiä eli "panssaria läpäisevä" (olen hieman eri mieltä tästä perusteesta bodkinille, mutta siitä joskus toiste), ammutaan lähietäisyydeltä ja ns. butted-mailiin, eli ketjuun, jonka lenkin päät on vain työnnetty toisiaan vasten. Historiallisesti autenttinen riveted eli niitattu ketju, jossa yksittäiset lenkit on suljettu niiteillä, on tätä kestävämpi (jos laitat kätesi OK-asentoon, ja yrität nyhtää etusormea ja peukaloa erilleen, se onnistuu jossain vaiheessa - jos ne olisi niitattu yhteen, vaadittava voima on merkittävästi suurempi). Jousen vetopaino on joko todella pieni tai todella suuri.

Edeltävästä ränttäyksestä huolimatta, panssareita on saagojenkin mukaan läpäisty, yleensä keihäällä tai tanskalaiskirveellä. Tämä tuskin kuitenkaan on ollut iskun alkuperäinen tavoite, vaikka tällainen taktinen optio on ollut näiden aseiden käyttäjien hyvä tiedostaa. Muistettava on kuitenkin myös, että panssari on viikinkiajalla ollut erittäin kallis ja siten harvinainen näky, joten sitä vastaan taisteleminen ei liene varmastikaan ollut se keskivertosoturin päällimmäinen miete.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Jousi aseena

Noniin, aloitetaanpa kevyesti...

Usein näkee kirjoitettavan, että "koska ihmiset käyttivät kirvestä metsätöihin, he osasivat käyttää sitä myös taistelussa" ja saman annetaan päteä myös jousella ampumiseen. Sehän on hieman kuin sanoisi, että kokki voisi ottaa veitsihippaa filippiiniläisten harrastajan kanssa, vain koska käyttää veistä, ja vieläpä isoa, päivittäin.

Olen nyt tässä yhteydessä kiinnostunut edeltävän mukaisesta väitteestä jousien osalta (myöhemmin koetan höpöttää näkemystäni viikinkien jousen käytöstä taistelussa). Lähestyn asiaa viikinkiajan puitteista, mutta sorrun näemmä välillä keskiajallekin.

Ensimmäinen naula arkkuun on luonnollisesti taktiikka, eli kiteyttäen "peura ei ammu takaisin eikä tee sotaliikkeitä".  Eli miten jousiampujat sijoitetaan, minne sijoitetaan, mitä ammutaan jne. Tällä pohdinnalla on metsällä yleensä vähemmän käyttöä.

Toinen tätä näkökantaa syövä tekijä on taistelutekniikka - jousen käyttö metsästyksessä ja taistelussa vaativat täysin eri asioita. Näin ollen käyttöperusteinen harjoittelukin (eli muodikkaasti "lajikohtainen tai lajinomainen harjoittelu" on täysin erilaista, kuten tiettyjä kompensoinnista kärsiviä henkilöitä lukuunottamatta henkilöautolla liikenteessä yleensä harjoitetaan taloudellista ja turvallista ajoa, kun kilpa-ajossa taas tärkeintä on nopeus ja auton suorituskyky viedään äärimmilleen. Jousimetsästyksessä suurin haaste ei ole itse laukaisutapahtuma, vaan siihen pääseminen (saaliin lähestyminen huomaamatta): taistelukentällä hiippailu on melko turhaa. Taistelussa kyky ampua liikkuvaan kohteeseen on tärkeää; massamaisemmassa jousimiesten käytössä taas "tulinopeus" on kriittinen osa-alue. Jousella metsästettäessä jokin on mennyt pahasti pieleen, jos maali aktiivisesti väistelee, ja tarkoitus on saavuttaa "pudottava" vaikutus jo ensimmäisellä laukaisulla, ei tehdä peurasta piikkisikaa.

 Perinteinen metsästysetäisyys on noin 20-30 metriä (osumavarmuus, metsän aiheuttama rajoite), ja suora-ammuntaa. Suuremmissa rähinöissä jousella ammutaan tietenkin kauempaa ja merkittävästi kaarevammalla radalla. Pienemmässä mittakaavassa tuollainen 30 metrin etäisyys on periaatteessa mahdollinen, mutta mietitäänpä sitten tätä matemaattisesta näkökulmasta: hyökkäävä ihminen etenee noin 7m/s, eli 30 metriä noin neljässä sekunnissa. Tässä ajassa ehtii ampua yhden nuolen, jos hermo pitää - ja välitön vaikutus on saavutettava, tai käy huonosti. Jos hyökkääjiä taas on useampi, käy huonosti joka tapauksessa.

Kolmas, usein unohduksiin jäävä asia on psykologia. Kaikeksi onneksi (toisen ihmisen) tappaminen on ja on aina ollut valtaosalle ihmisistä vastenmielistä. Vaikka pitkän kantaman aseena jousi hieman psyykeen kannalta helpottaakin toisen tappamista, ei se sitä mahdollista: vielä toisen maailmansodan aikaankin suuri osa sotilaista ampui vain tähtäämättä kohti vihollista, jos ampui ollenkaan.

Todetaan nyt vielä, vaikka se asiaa vain sivuaakin, että metsästysjousen paunamäärä liikkuu 41-60 paunan välimaastossa, kun taas viikinkiajan harvojen jousilöytöjen (kuten Hedeby) paunamäärä on arvioiden ja replikoiden perusteella 75-90. Henkilö, joka kykenee mukavasti jännittämään 40 paunan jousen, kykenee todennäköisesti jännittämään jopa 90 paunaisen jousen - osumatarkkuus ja tehtävissä olevien toistojen määrä onkin sitten eri asia - harvempi punttisalillakaan treenaava pistää heti kerrasta 100% lisäpainoa lähellä maksimiaan olevaan painomäärään, ja kokeilee, että "lähtiskö". Kun siitä riippuu oma elämä, vain hullut ottavat tällaisen riskin. Näin ollen, kenelle Hedebyn jousi sitten kuuluikin, on hän harjoittanut jousen käyttöä nimenomaan aseena, eikä siis vain tullut pystymetsästä riviin - sama pätee kuuluisiin keskiajan jousiampujiin, erityisesti englantilaisiin ja kymreihin. Huomatkaa siis: jousiampuja. Ampuja. Ei metsästäjä.

First posting is the root of all evil

Noniin, nyt se sitten koitti, se hetkellinen hulluuden hetki, kun sitä kuvittelee omaavansa jotain sanottavaa, ja että joku vielä tuota sanottavaa lukisikin.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon tänne tulee raapusteltua vai laitetaanko uusi lelu kaappin jo tapaninpäivänä. Mutta ettepähän pääse sanomaan, etten minä kertonut. Ette vain lukeneet blogiani, mokomat.