Ajattelemattomuuden taide

Ihmisaivot on tehty työstämään asioita. Ne ovat eittämättä eläinkunnan parhaimmistossa siinä.
Mutta sen verran itseriittoisat moiset harmajat mössöt ovat, että pyrkivät tunkemaan sinnekin, missä niiden ei kuulu olla.

Japanilainen miekkataituri Miyamoto Musashi, joka hänestä historian lehdiltä välittyvän kuvan perusteella jakaa yht'aikaa sekä suuren mulkvistin että loistavan miekkamiehen maineen, kuvaa klassikkoteoksessaan Go Rin No Sho viittä elementtiä, joista yksi on Tyhjyys.
Tyhjyys on sitä, että jotain ei ole. Filosofinen kysymys olisikin siis, miten tyhjyys voi olla jotain jos se on olemattomuutta - tiedän muutaman henkilön, jotka ovat pätevämpiä käymään tätä keskusteluhaaraa (tarvittaessa itsensä kanssa) joten jätän sen heille.
Sen sijaan uskoisin Miyamoton tarkoittaneen tässä tietoisuuden irrottamista tietylle tasolle kehon perustoiminnoista. Toisin sanoen, kerrot keholle mitä haluat tehdä, ja keho tekee sen - esimerkiksi kun kävelet jonnekin, keholle harvemmin tarvitsee kertoa että sen kuuluu laittaa ensin toinen jalka, ja sitten toinen jalka eteenpäin. Riittää kunhan sille ajatuksissaan kertoo, minne haluaa mennä. Joka tapauksessa, tyhjyyteen pääseminen vaatii kahta asiaa: kehon kouluttamista siltä odotettavaan toimintaan (refleksi) ja aivojen kytkemistä osittain "pois päältä".

Suurista miekkamiehistä puheen ollen, Yoda toteaa Imperiumin Vastaiskussa näin: "Try not. Do or Do Not. There is no Try." Viisaita sanoja.

© J Laurila. Epäreilua tulta Härkälinnassa 2012.

Olen itse saanut jousiammuntakoulutukseni alunperin FITA:n puolelta, ja sitä osittain väritti myös armeijasta kivääriammunnasta saadut opit. Pyrin siis vakioimaan kaikki laukaisuni samanlaisiksi, jotta ollessani aina samalla etäisyydellä samanlaisesta maalista, osuisin aina tarkalleen keskelle. Tämä toimikin kohtalaisesti, mutta jos tilanne oli uusi (eli esimerkiksi etäisyys vaihtui tai maali ei ollutkaan suoraan edessä), vaati aina muutamia laukauksia saavuttaa edes kohtalainen osumatarkkuus.
Luin sittemmin useampia kirjoja ja katselin kaikenmaailman jousivideoita. Erittäin monessa näistä puhuttiin siitä, ettei pidä tähdätä. Pidin tätä jonain esoteerisenä uushippitavarana, kunnes törmäsin tämäntyyppiseen lauseeseen:"Älä tähtää. Jos joku heittää sinulle pallon, ethän silloinkaan mieti, että se tulee nyt tuolla lentoradalla ja noin lujaa tuulen ollessa vasemmalta, että 0,243s päästä minun pitää ojentaa käteni jotta saan pallon kiinni."
Tajusin, että jumankekka, näinhän se on. Ihmisellä on sisäänrakennettu laskuri, joka hoitaa tuollaiset asiat. Aktiivinen ajattelu on vain tuon arkaaisen liskoaivon tehokkaan toiminnan tiellä. Niinpä muutin ampumatapaani niin, että vaikka edelleen koetan tehdä laukauksista ankkuroinnin jne. osalta yhtenäisiä, tähtäämisen hoidan vain katsomalla kohdetta ja "tahtomalla" osuman siihen. Jos kaikki menee kuten pitää, kroppa hoitaa toistojen myötä nuolen kyllä haluttuun kohteeseen, vaikka kohde ei olisikaan aina vakioidulla etäisyydellä. Ampumiseni onkin ollut tuon jälkeen paitsi tarkempaa ja nopeampaa, myös rennompaa ja siten vähemmän väsyttävää (ihan niinkuin jousiammuntaan voisi väsyä, pöh).

Tämä Tyhjyys-konsepti toimii myös muuhun kuin jousiammuntaan ja kamppailupuoleen, esimerkiksi stressaavassa työympäristössä sitä voi empiirisin kokemuksin soveltaa menestyksekkäästi.
Kaikkea ei muutenkaan aina tarvitse ajatella järjellä. Joskus lisko on oikeassa.

Ajan verhon tuolla puolen

Avaan ulko-oven hetkeä ennen auringon ensi kajoa. Hiljainen kuorsaus kiirii talossa, sillä muut ovat jo käyneet yöpuulle. Yksinäinen kynttilä pöydällä heittää varjonsa seinille ja valaisee suitsukkeesta ohuena vanana nousevan savun. Hipsin varovasti talon hämärissä vällyilleni, ja käperryn niihin. Olen täällä, tuhannen vuoden takana.

Edeltävä kappale voisi kuulua myös näin: Avaan Rosalan Viikinkikeskuksen Idänkävijän majan oven. Kaivan kännykkäni esille ja totean että kello on 03:20. Asetan herätyksen yhdeksäksi. Pöydällä oleva kynttilä ei riitä valoksi, joten pistän kännykästäni päälle taskulamppu-toiminnon, ja kävelen sen valossa makuupussilleni. Perhana noita kuorsaajia! Onneksi hyttyssavu sentään vielä palaa.

Olimme yhdistyksellämme reissaamassa Rosalan Viikinkipäivillä, ja yöpymiskäytössämme oli Idänkävijän maja, matala asuinrakennus kallion laella. Sovitusti pidimme majan periodisuustason sellaisena, että milloinkaan ei siellä näkynyt moderneja (pl. turvallisuusesineet kuten esim. silmälasit), ja puheet oli tarkoitus myös pitää pois sieltä Ladan kampiakseleiden ja tietokonepelien puolelta. Tämän ansiosta ensimmäinen kappale kuvaa niitä tuntoja, jotka todella koin tuona lauantaiyönä ollessani matkalla nukkumaan. 

Jälkimmäinen kappale taas kuvastaa sitä, millaista historianelävöittäjän arki voisi olla turistiajan ulkopuolella, jos periodisuus on vain päälleliimattua. Olen neuroottisuudessani miettinyt jo pidempään, että jos periodisuus ei merkitse mitään, olemme joukko hassusti pukeutuneita ihmisiä jotka telttailevat yhdessä ja esittävät yleisölle olevansa viikinkejä. En tahdo sitä, tahdon olla viikinki (tai no, rautakauden ihminen), joka taitaa toki kyllä olla jossain määrin mahdotonta. Lienee jossain mielessä zenbuddhististä, että juuri tämä mahdottomuus itsessään saattaa olla yksi syistäni tavoitella sitä.

Olen aiemminkin puhunut tästä ns. syvän elävöittämisen kokemuksesta, eikä, kuten aiemmin jo totesin, tarkoitukseni ole edelleenkään jakaa elävöittämistä mitenkään eri ryhmiin, etenkään ilmaista että jokin toinen tapa olisi toista parempi. Tiedän vain että mahdollisimman tarkka periodisuus on se tapa, jota haluan itse noudattaa. 

Tunnelmalliset Pukkisaaren muinaismarkkinat vuonna 2012.

Jos joskus haluatte kokeilla ns. tiukempaa periodisuutta, erittäin pienellä vaivalla saa peitettyä kaiken modernin. Esimerkiksi IKEA-elävöityskassit voi peittää teltassa peitolla, oluttölkit voi tyhjätä sivummalla mukiin ja pitää tölkit pois näkyvistä. Ei myöskään ole suuri investointi hankkia keraamiset tai puiset syömäastiat sekä puulusikka ja veitsi (joskaan en muista pitkiin aikoihin nähneeni suomalaisia syömässä muoviastioista lusikka-haarukalla). Puheenparsi on se kaikkein vaikein pitää pois moderneista aiheista, ja kun turisteja on paikalla, lähes mahdottomuus. Helpoimmin tähän ehkä pääse välttelemällä selkeästi moderneja puheenaiheita, eritoten tietokoneita ja älypuhelimia, ja puhumalla esimerkiksi kyseisestä tapahtumasta ja siellä tapahtuneista asioista. 

Yllä mainittuja temppuja olen itse käyttänyt jo pidempään, ja olen siinä yhteydessä myös todennut, että jossain vaiheessa modernien peitteleminen on vaikeampaa kuin period-kelpoisen version käyttäminen. Esimerkiksi puista arkkua ei tarvitse piilottaa, vaikka se olisikin täynnään moderneja asioita. Astiat on mukavampi pesaista juurista tehdyllä harjalla kuin muovisella, eikä harjaa tarvitse piilotella. Ehkä juuri tämä on se syy, miksi museoissa innostun nykyään eniten pienistä arkisista esineistä, kuten nopista, työkaluista ja syömävälineistä. Aionkin seuraavaksi panostaa siihen, että minulla ei tarvitsisi olla mitään modernia mukanani.

Tämä kirjoitelma on osa blogaussarjaa, jonka sovimme ystäväni Solmun kanssa toteuttavamme syksyn aikana. Haluamme täten haastaa myös kaikki muut elävöitysblogaajat keskustelemaan omasta elävöitysmetodistaan, eli vastoin nykyistä poliittisen korrektiuden aikakautta, kertomaan omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Niille kuitenkin, jotka tahtovat messiaanisesti pakottaa kaikki tiettyyn muottiin, viittaamme tähän. Kun olette käsitelleet aihetta, laittakaa vaikka URL vastaukseksi tähän blogiketjuun niin pysymme kartalla kuka mitäkin on vastaillut.

Katso nuolen loikkaa

Arkisen aherruksen keskeltä käväisin kaverin mökillä Karhulinnassa lataamassa akkuja(*. Lauantai-iltana rillausta ja sauna, sunnuntai jousiammuntaa ja maanantai (jonka olin jotenkin ketkutellut vapaaksi) sitten (enimmäkseen japanilaista) miekkailua. Ei huono.

Ainiin, tämä ei olekaan Facebook, joten ette tulleetkaan tänne lukeaksenne hehkutuksiani päivittäisistä tapahtumistani. Eli asiaan!

Lauantaina jousiammunnassa suoritettiin muutama varsin tieteellinen koe (tässä kohtaa tieteeksi lasketaan myös alkemia). Käytetyt jouset olivat luokkaa 38-42 paunaa, eli ne voisi luokitella metsästysjousiksi (ei välttämättä nykylainsäädännössä mutta aikoinaan). Tällainen olisi hyvin voinut olla tavallisen ryöstö- tai sotaretkelle lähtevän ase, antaen sinällään mielenkiintoista tietoa esimerkiksi Suomen rautakautta ajatellen. Henkilökohtaisena mielipiteenäni katson että yli 70 paunaa ylittävät jouset on todennäköisesti tarkoitettu sotakäyttöön. Vaikka tähän verraten jousemme olivat kovin keveitä, lensi keveähkö taulukärkinen nuoli siitä huolimatta 120-140m. Itse suosimillani etupainoisemmilla ja muutenkin painavemmilla nuolilla kantama tippui selkeästi reilun 10m.

1.) Testasimme, montako nuolta ehtii ampua siinä ajassa, joka kestää juosta 200m. Arvioimme että tämä olisi varhaisemmalle rautakaudelle melko realistinen maksimietäisyys, jolta rynnätä kohti vihollista (pois nuolien alta). Etäisyys mitattiin viikinkiajan henkeen GPS:n avulla, ja juoksuaika älypuhelimella.
Varsinaisessa testissä juoksija juoksi kohti ampujaa eri peltosaralla, ja suoritukset tehtiin yht'aikaa - tällä saatiin pientä paniikkia aikaan jousiampujassa, etenkin viimeisten kymmenien metrien aikana suoritettu asianmukainen rynnäkkökarjunta nosti adrenaliinia ja pisti sorminäppäryyden koetukselle. Suoritimme testin näin sillä pelkkä juoksuajan mittaaminen ja siinä ajassa ammuttujen nuolien määrän laskeminen olisi ollut mielestämme liian tylsää kliininen testi.

Juoksuajat vaihtelivat (juoksijasta riippuen) 43-55 sekunnin välillä. Juoksualustana oli kohtalaisen hyvä ruohon peittämä ura pellolla, ja se suoritettiin ilman taisteluvarustusta kuitenkin siten, että perille saapuessa olisi vielä pitänyt jaksaa taistellakin. Arvioimme tämän perusteella hyväkuntoisen joukon taittavan tuon 200m matkan noin minuutissa, ottaen huomioon taisteluvarustus ja muodostelmassa liikkumisen aiheuttama hankaluus.
Ammuttujen nuolten määrä taas vaihteli 7-12 välillä. Yllättäen juoksuajan ja ammuttujen nuolten määrän välillä on vahva korrelaatio, mutta myös ampujan kokemuksella nopeasta ampumisesta oli paljon osuutta asiaan, kuten myös sillä että nuolet olivat valmiiksi maassa pystyssä. Näistä luvuista extraploiden 10-11 nuolta / minuutti on varsin todennäköinen maksiminopeus tavalliselle tallaajalle.

Arkistokuvaa blogaajasta Viikinkiajan laiva ry:n tapahtumasta Hauhon Härkälinnassa 2012. Myös kyseinen jousi otti osaa tämän blogitekstin aiheena olevaan jousiammuntakokeeseen.

2.) Muutamalla lisäpaunalla ja kevyemmällä nuolella saatiin aikaan 20-30m pidempiä kaaria. Tämä johti siihen, että päädyimme käyttämään V-muotoa jossa takimmaiseksi laitettiin pisimmälle kantava setti, jolloin nuolet saatiin maksimikantamalla samalle tasalle.
Tämä herätti minut miettimään englantilaisten jousimiesten esoteeristä "hearse" muodostelmaa, jonka syvimmästä olemuksesta tai oletemattomuudesta on lähes yhtä monta teoriaa kuin ämerikkalaisilla on täydellisen munatotin koostumuksesta. Voitolla olevan tulkinnan mukaan tuo muodostelma olisi jonkinasteinen aurakuvio. Viikonloppuna mieleeni juolahti, että tällaista (tai minkälaista vain) muotoa oltaisiin saatettu käyttää osittain vastaavaan tarkoitukseen eli kaarien tasaamiseen - tai toisin päin, hajonnan lisäämiseen.

3.) Arvioitiin/laskettiin nuolen lentoajaksi n. 6 sekuntia. Tämä jo itsessään todistaa edeltävään testiin verraten, että on mahdollista ampua seuraava nuoli jo ennen kuin edeltävä osuu maahan. Tämä myös onnistuneesti kokeiltiin, ja se oli erittäin mukavaa nopeustreeniä. Suosittelen kokeilemaan.

Jos edeltäviin tietoihin viitaten otetaan olettamaksi että nuolia kuluu 10 kpl/minuutti/ampuja, on nuolten kulutus ollut järkyttävää, vaikkei tällaista ampumanopeutta varmaan kovin montaa minuuttia olisikaan ylläpidetty. Lisäksi jos taistelun häviää, nuolet jäävät vastustajan haltuun. Itse näenkin että tämä massiivinen ammustarve on mielestäni pääasiallinen syy ns. bodkin-kärjen yleistymiseen, ei suinkaan panssarin läpäisy. Kärkenä se on nimittäin helpompi ja nopeampi valmistaa, jolloin taitamattomampikin seppä voi tehdä niitä ripeässä tahdissa. Bodkin-kärkisillä nuolilla on myös muita etuja: ne on helpompi varastoida nippuina, vetää vyöltä eikä tuuli ota niihin niin herkästi. Taistelussa ei ole väliä, kuoleeko vastustaja heti vai myöhemmin, kunhan hän on välittömästi pois miesvahvuudesta - ja siihen piikkikärkikin riittää. Vastaavantyyppisistä kärjistä on lisäksi jossain määrin löytöjä myös mm. viikinkiajalta, jolloin panssarin läpäiseminen tuskin on ollut välttämättä tarpeen.

 Kun nyt kerran annetaan islanninponin keulia, olettaen että bodkin-kärki on nimenomaan "massatuotettu" sotakärki, indikoisi tämä varhaisemmallakin ajalla olleen joukkoja jotka ovat erikoistuneet nimenomaisesti jousiammuntaan. Bayeux'n seinävaatteen perusteella Wilhelm Äpärällä ainakin oli melkoisesti jousiampujia mukanaan Englantia valloittaessaan. Hän muuten onnistui, siksi hänet tunnetaan varsin toisella liikanimellä nykyisin.

Takaisin asiaan. Valitettavasti uutta joustani (no okei, sain sen jo yli vuosi sitten, mutta saamattomuus on iskenyt) en päässyt sisäänampumaan, sillä jänne oli tipahtanut jonnekin matkalla. Löytyi kotiinpalattuani, sillä naapuri oli ystävällismielisesti laittanut sen auton lämpötolppaan roikkumaan. Taitavat jo tietää, että kaikki kummalliset esineet kuuluvat sille hullulle...

*) On suorastaan kreikkalaistragedista, että tämä akkujen latailu tapahtui viime syyskuussa.