maanantai 18. kesäkuuta 2012

Saariston lapset

"Nothing is certain but death and taxusion"

Suuntasimme Mikon kera Paimioon yöksi, sillä Solmu ja Betsy olivat tarttuneet kuusta marjasta, ja ystävällisesti jakoivat steivejä tänne villiin pohjolaankin. Suorastaan jännittää, mitä näistä saa aikaan, sen verran harvoin on tätä materiaalia tarjolla!

Matkalla koimme mitä mystisimmän Hese-tilanteen: 30min jono! Ja sama juttu seuraavalla pysähdyspaikalla. Tiedustelimme myös ABC:n omaa ruokalistaa, ja tässä pro tip: kokkaaminen sujuu rutkasti vauhdikkaammin, jos kokki on keittiössä eikä opettamassa myyjiä käyttämään kassakoneita.
Näin päätimme skipata ruokailun ja siirtyä suoraan Solmulaan. Täällä ystävällismielisesti meille tarjottiin kiekuraranskalaisia, jotka kyllä nostivat miehistön moreenia. Tästä ja yösijasta erityinen kiitos ne tarjonneille!

Miellyttävän mutta kieltämättä ajoittain varsin levottomaan suuntaan edenneen keskustelun (jonka jälkeen kyllä poleaxe eittämättä alkoi kiinnostaa) saattamina päädyimme viimein nukkumaan. Mikko oli teltta pystyssä pihalla, minä vietin yöni sisätiloissa. Kissoille tiedoksi, että kun on kaivanut muovilaatikosta kaiken hiekan sivuun, sen muovipohjan raapimisesta lähtee melko rasittava ääni. Vaikka sen varmaan tiesivätkin, ketkut.


"Bodom after midnight"

Lauantai-aamuna matka kulki jättiläismäisen päivänkakkaran vieritse Suomen Joutsenen pers...perän kohdalle, jossa Sotka iloisena odotteli pakkaamista ja vanttien kiristelyä. Kymmenkunta muutakin oli saapunut paikalle. Peloton johtajamme Rautakyy antoi perusteet paatin toiminnasta, ja sen jälkeen lähdettiinkin treenaamaan ihmismetronomia. Joukkosoutaminen ei nimittäin ole rytmitajuttomille: onneksi vanhana kitaristina oma tahtini säilyi.
Kokka kohti suurta tuntematonta

En ollut ensimmäistä kertaa Sotkalla enkä ensimmäistä kertaa purjehtimassa. Sotka-ekspiriäänssini rajoittuu kuitenkin sillä souteluun Pukkisaaressa, ja omaan pessimismistäni huolimatta optimistijollan (johon kyllä sovin kuin Gérard Depardieu'n nenä pikkulapselle), jolla perusjutut purjehduksesta on tullut treenattua. Purjehtiminen raakapurjeella on hieman erilaista optariin  verrattuna, mutta sama peruslogiikka niissä on taustalla. Norrlandsbotenriki on lisäksi melko simppeli viritelmä, kunhan siitä pääse jyvälle. En istunut pinnassa, hoitanut brasseja tai edes skuutteja tai tehnyt ylipäänsä muutakaan kovin jännää (paitsi tähystystä), mutta eiköhän tähänasti opittuun ole hyvä rakentaa lisää tietoa ja kokemusta.

Joku ei niin kovin nätti meni ilmeisesti naimisiin, sillä sää oli kuin morsian. Tihkusateesta ja sumusta huolimatta tuulet olivat myötäiset ja pääsimme varsin hyvään vauhtiin. Koska sunnuntain tuulista ei kuitenkaan ollut takeita, emme seikkailleet kovin kauaksi.

Katsastettuamme Vepsän (älä sekoita vepsäläisiin) ikiaikaiseksi vartiopaikaksi huhutun melkolailla komean kallion ja paikalliset känniörveltäjäkandidaatit, vaihdoimme viereiselle Mustaluodolle. Hienoa olla järkyttävän pienen syväyksen olevassa paatissa, sillä sillä pääsi suoraan karauttamaan hienoon kivettömään hiekkarantaan. Laituriahan nimittäin muutamaa epämääräistä kiviyritelmää lukuunottamattahan nimestään huolimatta pienellä saarella ei ole.
Vepsän vartiovuoren juurella. Saniaiset lupailivat, että velociraptor saattaa iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Hieman ironisesti tätä kylttiä ei ollut toisella ylösnousurinteellä, johon oli asennettu köysi ja joka silti vaikutti paljon hazardimmalta. Paljon hauskempi olisi ollut kyllä kyltti "kulkeminen Turun kaupungin vastuulla".

Sumuisten vuorten Saaristomeri Vepsän vartiokukkulalta nähtynä.


Mustaluodon rannassa kohtasi sitten järkytys: Paikalla nimittäin oli neljä kumollaan olevaa telttaa sekä erinäisiä yöpymisvälineitä kasassa niiden kanssa. Nuotiopaikalta löytyi veitsi puusta pystystä ja ruosteinen vasara. Metsässä sitten oli pystyssä lapio. Vahvoista Bodom-järviviboista huolimatta rumihia ei löytynyt, joten todennäköisimmäksi teoriaksi jäi valkoinen roskaväki, joka on virkavallan toimesta noukittu saarelta remuamasta.















Ystävällismielisen sielun mukanaan tuoman polttopuusäkin ohella kaipailtiin lisää polttopuuta pitämään hyyleyttä loitolla. Niinpä lähdimme etsiskelemään polttopuuta. Olisin halunnut kaataa pystyyn kuolleen haavan, samalla kun Karo toppuutteli ja keräili kuusien alta kuivimpia lähistön puun pudonneita irto-oksia. Keräilijä vs. metsästäjä 1-0. Lisäksi Karo ylipuhui minut nukkumaan Sotkassa maaston sijaan. Pakkoko on aina olla noin järkevä: tämäkin postaus olisi paljon jännempi kun kertoisin, mistä kaikkialta löysin punkkejä itsestäni aamulla :)

Jokke sen sijaan otti työvoiton Rautakyyn kirveestä sekä tervaskannosta. Koska tervaskanto on rauhoitettu luontokappale, tarkoitan tietysti että kirves kaipasi huoltoa ja kanto löytyi irrallisena. Lohikäärmeen pääksi tituleerattu palikka lähti sotasaaliina laivan matkaan.


"Secale cereale"

Sunnuntaina sää oli seljennyt huomattavasti, mutta tuulet pysyivät edelleen suotuisina. Näin ollen purjehdimme ja pienen tiedusteluhassin johdosta jouduimme etsiskelemään soudellen maihinnousupaikaa. Ruissalon rannalle sitä yritettiin, mutta hydrofobikolle ranta oli liian matala. Niinpä päädyimme vesibussin laituriin hetkeksi huilimaan, kunnes suoritimme loppusoudun takaisin satamaan.

Purjehduksen tunnelmaa. Koska en kykene tähän aikatauluun saamaan julkaisulupaa kuvan henkilöiltä, pärstät on korvattu Vekkulilla Viikingillä™ (toim.huom.).

Sotkailu on siitä hauskaa, että kaikenlaisiin sääolosuhteisiin pitää varautua mutta samalla säilytystilaa on hyvin rajoitetusti. Näin ollen monikäyttöisyys on päivän sana. Minulla on muutama ajatus sekä moderneista että histel-varustetarpeista aiheen tiimoilta, niistä kenties myöhemmin lisää. Jo aiemmin kaavailemiani maihinnousutossuja olisi joka tapauksessa taas kaivannut. Asialle on selvästi tehtävä jotain...

Toivottavasti tänä kesänä koittaa lisää mahdollisuuksia ehtiä sotkailemaan. Sillä onhan sen niin, että navigare necesse est ja työnteko on niille, jotka eivät osaa purjehtia!

ps. oma viikinkipaatti olis kiva. Ihan sellanen pieni...

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Sunnuntai-illan terapiaa

Toisinaan käsitöiden tekeminen meinaa mennä överiksi. Melko moni käsitöitä paiskiva reiskaaja tietänee tunteen, kun tapahtuma lähestyy ja UFO-lista on pidempi kuin satavuotinen sota.
Mutta toisinaan, etenkin kun muussa elämässä on paineita, käsitöiden tekeminen on lähellä terapiaa. Muistakaa siis, että muikkarikäsityö päivässä pitää valkotakkiset sedät loitolla!

Alun perin kokosin tätä tehdäkseni postauksen nuolten tekemisestä kaikkine osa-alueineen, kun kerrankin kätevästi oli sekä nuolia työn alla että kamera lähettyvillä (päivän saldo puoli tusinaa nuolta loppukäsittelyä vailla). Tämä osuus piirroksineen ja teksteineen valmistui kuitenkin ensimmäisenä, vaikka on lähes viimeinen vaihe. Aloitanpa siis kertomukseni lopusta, ja saan näin kätevästi useamman postauksen samasta aiheesta, kjähkjäh.

Kokonaisuuteen liittynevät seuraavat aiheet:
Nuolen osasten valinta
Nuolen varren mittaaminen
Nokin veisto
Sulituksen tekeminen
Sulituksen sitominen
Kärjen liittäminen
Pintakäsittely

Toivottavasti myöhemmin keväällä pääsen myös halkomaan nuoliaihioita itse, josta tietty seuraa artikkeli. Tähän asti olen turvautunut ostovermeisiin varsien osalta.


Sulituksen sitominen
Käytettäessä vahvaa ja vedenpitävää liimaa seuraava työvaihe on nuolen toimivuuden kannalta turha. Etenkin tehtäessä sotakäyttöön tarkoitettuja nuolia suosin sitä myös sen autenttisuuden vuoksi, onhan mm. Mary Rosen kyydistä löytyneissä nuolissa tällaisesta rihmaamisesta jälkiä. Nokin ja sulituksen välisen matkan rihmaaminen myös edesauttaa hieman nuolen pitelemisessä ammuttaessa. Mutta ennen kaikkea, se miellyttää silmääni esteettisesti.

Varoitus: Vaikka näyttääkin siltä, että seuraavat piirrokset on tehnyt Ville 5v., ne ovat bloginpitäjän itse tekemiä. En ota mitään vastuuta näiden epäeuklidisten piirrustusten näkemisestä aiheutuvasta henkisestä pahoinvoinnista.

Käytän itse alla olevan tyyppisiä rihmoksia. There are many like it, but this one is mine. Idea tässä on tehdä mahdollisimman tiukat rihmokset, jotta lanka pysyy paikallaan ilman apuvälineitäkin, kuten liimaa. Tämä on mielestäni tärkeää siksi, että spekulatiivisesti rihmaamisen idea kait on ollut sitoa sulitus paremmin paikoilleen siksi aikaa että liima kuivuu ja/tai jottei vesiliukoinen liima pääse kostuessaan tuhoamaan sulitusta.

Rihmaukseen olen käyttänyt pellavalankaa, jota saa useimmista käsityöliikkeistä nimikkeellä nypläyslanka. Jos omaa parran, kuten minä, pääsee samalla vastailemaan myyjän mielenkiintoisiiin kysymyksiin nypläysharrastuneisuudestasi;)
Sitomiseen on turha käyttää sitä parasta irkkukenkälankaa, sen voi jättää sitten jänteitä varten. Muutkin kuin pellavalangat käyvät, mutta ainakin lankakaupasta hommaamani silkkilanka oli kökköä, vaikka silkkiä spekulatiivisesti on Mary Rosen nuolissa käytettykin. Ainakin kyseinen silkkilanka oli melko on/off, eli ei juuri rispautunut vaan katkesi varoittamatta, ja pellavalankaan verraten melko helposti katkesikin. Dinosaurusperäinen lanka taas saa puolestani jäädä kauppaan.

Yllättäen sidoksen teko on helpompaa, mikäli sulat on liimattu varteen. Jätä molempiin päihin nuolta veitsellä ja santapaperilla viimeistelty pieni "viilleke", sidos kiedotaan näiden yli. Tällöin sidoksesta tulee siisti ja kädet pysyvät ehjinä. Trimmaamattomana tuo sulan etuosassa oleva terävä reuna nimittäin tykkää erityisesti purra jousikättä, joka sitä ruokkii. Lisäksi vieressä valmis sidos vertailun vuoksi ja ao. kuvien selventämiseksi.
Huom. Pieni "sulaton" alue eli viilleke sulkien molemmissa päissä. Nokkien vihreä väri johtuu permanenttitussista, jolla värjäsin ne erottaakseni muitten nuolista. Mustavalkoinen on jotenkin melko yleinen kombo, olen huomannut. Kyseiset sulat 5.5" shield cut jenkkikalkkunaa. Musta sulka on silkkivärillä värjätty valkoinen sulka.


Kuva A. Kuvassa mustana näkyvä häkkyrä on olevinaan sinisellä korostettu pellavalanka, joka laitetaan siis tuolleen kiemuralle eli ammattikielellä tehdään mutka. Tämän jälkeen koetetaan pitää mutka koossa samalla kun pyöritetään langan loppuosaa nuolen suuntaan.

Kuva B. Kun lankaa on pyöritelty riittävästi, viedään irtopää mutkan läpi, ja vedetään vasemmalla näkyvää kiintopäätä vasemmalle. Näin mutka ja sen sisällä oleva lanka menevät rihmoksen sisälle. Huom. Irtopäätä vedetään vain niin pitkälle, että mutkan "huippu" päätyy rihmoksen keskelle - eli ei siis vedetä läpi asti.

Seuraavaksi kierretään lankaa sulitukseen. Itse käytän noin 1 kierros per 2cm, Mary Rose ~5 kierrosta per tuuma. Lanka kannattaa pitää kireänä (vähän kuin kananmunanleikkuria käyttäisi) ja "tähdätä" se hieman ylemmäs kuin sen aiottu paikka on. Näin lanka yleensä päätyy haluttuun paikkaan ilman että sulat menisivät lyttyyn.

Kuva C. Ennen langan kiertämistä nuolten takaosan "viillekkeen" päälle, langan alle laitetaan irtolanganpätkä B (punaisella kuvassa). Tämän jälkeen lankaa A (sininen) kierretään edelleen nuolen osoittamaan suuntaan, kunnes lopulta sen irtopää pujotetaan langan B mutkan läpi. Tämän jälkeen langan B päistä (vasemmalla) vedetään, kunnes lanka A saadaan itsensä alitse kokonaan läpi vasemmalle.

Kuva D. Tässä lanka A on kokonaan itsensä alitse. Lanka taitetaan voimakkaasti vääntäen itsensä ylitse, jolloin rihmos entisestään tiukkenee.
Kuva E. Irtopätkää B käytetään taas hyödyksi, toiminta kuten kuvan D kohdalla. Huom. Kuvasta poiketen langan A ensimmäinen pyöräytys kannattaa laittaa niin lähelle nokin tyveä kuin mahdollista - tämä tukevoittaa nokkia.


Sitten puuttuu enää ylimääräisten langanpätkien trimmaus mahdollisimman läheltä rihmosta. Tämän jälkeen olen itse vielä peittänyt pariin otteeseen langat pienoismalliliimalla. Näin langat saavat toisistaan tukea eivätkä rispaannu niin helposti, ja ovat myös vedenpitävämpiä. 
En koe että liiman käyttö on mitenkään epäperiodia, vaikkakin käyttämäni liima sitä onkin. Mary Rosen nuolista on löydetty sulkien tienoilta vihreitä kemikaalijäämiä, joiden eppäillään olevan kuparipohjaista verdigristä, josta vihreä väri. Sillä lie tavoiteltu paitsi säänkestoa, myös homeen yms. ylimääräisen karvoituksen estoa, sillä ko. tavara on myrkyllistä elolliselle elämälle.

Viimeisessä kuvassa on lisäksi suosituksia sulituksen etäisyydelle ja selfnockin eli suoraan nuolen varteen koverretun jänneuran syvyydelle. Mitä taempana sulat ovat, sitä paremmin ne tasapainottavat nuolen lentoa. Mutta toisaalta täytyy myös jättää tilaa laukaisukäden sormille, jotteivät ne paina sulitusta ammuttaessa.

Muinaismarkkinoilla saatavissa olevista perustason nuolista yleensä uupuu juuri tämä sulkien sidos. Tällä voit siis erottua harmaasta massasta! Ja jos ei mitään muuta, niin ainakin sorminäppäryytesi ja/tai kärsivällisyytesi kehittyvät;)

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Nollan alapuolella

© Steve
Hetkeen ei ole Pohjan miehen raivoa kuultu, eikä kuulla nytkään kovin kummoisesti. Haarniskaneuroottisen ystäväiseni kanssa kuitenkin teimme thrahteerin, jonka mukaisesti kevään aikana julkaisemme kumpainenkin jonkin sisältörikkaan artikkelin, joka tämä ei siis ole.

Aiheena tällä kertaa on viking extreme cold survival, eli asustus talvisessa Rosalassa 3.-5.2.2012. Valitettavasti pääsin itse paikalle vasta lauantai-aamuna, sillä orava oli pyörässään ja siten minäkin. Pakkasta lauantainakin kuitenkin riitti, noin -24 celciusasteen hujakoille. Tämä on kylmin keli, jossa olen muikkareissa liikuskellut. Ja hyvin pelittivät.

Kylmällä kelillä on tärkeää pitää kehon ääreisosat, kuten kädet, jalat ja yllättäen myös pää, lämpimänä. Parinkymmenen pakkasasteen kohdalla päästä hehkuu jopa noin 80% kaikesta kehon luovuttamasta lämmöstä - tähän siis kannataa erityisesti paneutua. Itse ratkaisin ongelman pitämällä neulakinnaspipoa ja/tai ohutta villaista hartiahuppua. Hupun hyvä puoli on siinä, että se suojaa myös kaulan, ja lämmittää myös kasvoja muodostamalla niiden alueelle tietynlaisen "lämpöpallon". Lisätehoa saa laittamalla jonkinlaisen kaulaliinan kasvojen poikki, jolloin tämä paitsi lämmittää nenää ja poskipäitä, myös vähentää lämmön haihtumista.

Käsissäni minulla oli Brigiltä hankitut neulakinnaslapaset, joiden totesin olevan riittävät jopa näihin oloihin. Lauttasatamassa tuuli kuitenkin Rosalan viikinkikeskuksen suojaista painannetta enemmän, jolloin sormia alkoi palella. Niinpä olen kotiin päästyäni huovuttanut lapasia lämpimällä vedellä tehdäkseni kudoksesta tiiviimmän, ja siten tuulenpitävämmän. Tuulisempiin keleihin tumput, jotka siis koostuvat pussiksi ommellusta lampaantaljasta, jossa on aukko peukalolle, olisivat olleet paikallaan.

Tuulesta on mainittava se, että paksu villainen vaate pitää tuulta myös kohtuullisen hyvin. Ja tällainen oli Sahran minulle ompelema birkalaistakki. Takin, kuten myös mekon (jota usein tunikaksi kutsutaan), hyvä puoli on se, että se lämmittää myös reisiä. Erona tässä esim. moderneihin toppahousuihin on kuitenkin se, että miehusta ei ole pannukakun tavoin vaahdossa, sillä ilma pääsee vaihtumaan paremmin. Housuina minulla oli myös niin ikän Sahran aamiaisen jälkitoimena jalkavoimilla viimeistelemät villapöksyt, jotka riittivät mainiosti mekon, takin ja sääri/säälikääryleiden kanssa pitämään jalat lämpiminä.

Kova pakkanen tarkoittaa, että lumi pysyy lumena ja ilma on kuivaa. Näin ollen aiempina vuosina nähtyä kenkien kastumista ei ilmennyt. Kengätkin tosin ovat nyt erilaiset, lähes Ragnarökin kestävää häränselkää, jotka olin vielä valjasrasvannut niin että mursunviiksinen itäsaksalainenkin olisi kateellinen. Tällä kertaa, omana häpeäpilkkunani, minulla oli jaloissani MODERNIT sääripituiset kudotut villasukat, joiden päällä oli nilkkapituiset osittain huovuttuneet neulakinnassukat, sillä polvipituiset neulakinnassukat ovat edelleen työn alla. Tämä kombinaatio jätti kengän kärjessä olevan tyhjän tilan kylmäksi, jota kautta kylmä pääsi hipsimään kenkien sisälle. Totesin aiemmin jyrsijäheinän kohtuulliseksi eristeeksi, mutta tällä kertaa sitä ei ollut mukana, ja olen edelleen kunnon kenkäheinää vailla. Pitää kait tämä projekti laittaa tulille, ehkäpä jo ensi talvena olisi sitten ihka oikeaa kenkäheinää...Sen sijaan Rikulla oli kengissään jalkoihin sidotut lampaantaljanpalat. Tämä on selkeästi kokeilemisen arvoinen idea, etenkin kun minulla pitäisi jossain arkistojen kätköissä olla islanninlampaan taljan pala jäämistönä miekan huotrasta.

Talvesta on mainittava vielä eskimoiden elikkäs inuiittien nerokas lausahdus, "hiki tappaa". Eli jos on pakko hikoilla, kosteus pitää saada pois iholta. Tämä hoituu muikkarivarustuksessa vähän kuin itsestään, nekun ovat pääosin villaa ja pellavaa. Pellava, paitsi että on hyvälaatuisena mukavaa ihoa vasten, on valmis imemään ja luovuttamaan kosteutta. Imuteholtaan se häviää puuvillalle (joka omii kosteuden, eikä luovuta sitä) ja Lotus Soft Embolle, mutta luovutushalukkuudeltaan se hakkaa jopa italialaiset. Villa taas imee kosteutta melko mukavasti, ja haihduttaakin sitä, mutta lämmittää vielä ollessaan jopa märkä. Villan ikävä puoli on toki sen potentiaalisesti aiheuttama kutina tai hankaus, mikäli sitä käyttää alimpana kerroksena.
Muut periodimateriaalit hamppu ja nokkonen, lienevät likellä pellavan ominaisuuksia (näistä olisi mielenkiintoista lukaista jonkinlaista vertailua). Silkistä minulla ei ole juurikaan kokemuksia tai tietämystä, mutta mielenkiintoisena tietona monen 1900-luvun alkupuolen retkikunnan varustus sisälsi reippaanpuoleisesti silkkiä. Alusvaatteeksi sitä olisi tosin viikinkien aikakaudella käyttänyt vain todella turhamainen ja rikas heppu.

Kylmällä kelillä keho myös kuluttaa järkyttävän määrän nestettä. Kylmyys aiheuttaa kuitenkin sen, ettei janon tunnetta synny, toisin kuin aurinkoisilla kesäkeleillä. Tällä kertaa jopa onnistuin nesteytyksessä, vaikka suolapähkinät nyt jäivätkin kotiin. Osittain tähän onnistumisen vaikuttanee se, että pääosa ajasta vietettiin kuitenkin sisätiloissa. Muutama desi pitäisi saada juotua tunnissa, ja sitä ei kyllä tullut tehtyä.

Lumisokeus on toki myös talvella vaarana, ja olenkin pohdiskellut puisia, luisia tahi sarvisia aurinkolaseja, tähän malliin. Kyllä noiden kanssa kelpaisi ratkoa rikoksia ja heittää one-linereita!

Itse tapahtuma oli mukava, "AAAA+ Will travel again", erästä osaanottajaa lainatakseni. Toivottavasti joku kameranomistaja jaksaisi itse tapahtumastakin jutun vääntää. Kiitokset kaikille mukana olleille!