Juu, eli Pukkisaareen suunnattiin taas.
"Valmisteleva" viikko oli kyllä itselleni melkoista hurlumheimixiä, sillä ylitöitä oli joka päivä joten pakkaus hoidettiin perinteisesti viime tinkaan, mutta käsityöprojektit jäivät (taas) kesken. Poikkeavaa tässä valmistelussa useimpiin muihin kertoihin oli kuitenkin se, että ehdin nukkua kunnon yöunet pakkaamisesta huolimatta (kenties juuri siksi, etten yrittänyt viimeiseen asti tehdä käsitöitä valmiiksi...), mikä tulikin tarpeeseen sillä ajomatka oli pitkä ja sille lähdettiin perjantaina suoraan töistä. Perille pääsimme auringon juuri parahiksi laskettua. Onneksi minulla, kuten Rautakyyllä, on hyvä pimeänäkö. Siitä toisesta pimeässä toimivasta ominaisuudesta en lähde tässä itse antamaan lausuntoa :)
Itse häppeninki sujui mukavissa merkeissä, erityiskiitokset Sommelolle/Harmaasusille teltan lainasta. Se oli, paitsi tilava (toimi välillä myös sade-evakkotelttana ja varustevarastona myös muille elävöittäjille), myös edesauttoi kummasti matkan sujuvuutta ja keskinopeutta, kun ei tarvinnut peräkärryn kanssa seikkailla moottoritiellä. Muuten meno markkinoilla oli vastaavaa hienoutta kuin viime vuonna; yleistä hengailua, soturikilpaa muutaman tunnin välein sekä taisteluesitys per päivä (ja hieman sparrinäytöstä lauantaina). Kauppiaita oli miellyttävästi hieman viime vuotta runsaammin ja elävöittäjiä ja yleisöäkin ihan kelpo määrä. Vaikka soturikilpa ei sujunutkaan omalla kohdallani aivan loisteliaasti, sain kuitenkin revanssin minua vuoden alussa vältelleestä Hiiden Hirvestä, sekä toinen sija tasapainoiluosiossa. Juoksukisankin hävisin vain sen osakilpailun sittemmin voittaneelle. Mutta jos pitää selittää, on jo hävinnyt. Ilokseni syntyi kuitenkin uusi perinne, sillä jo toista vuotta peräkkäin Kaartilainen voitti soturikisan. Tänä vuonna oli palkintona hieno ja ennenkaikkea suuri Wolinista tuotu viitansolki.
Sparrauksessa pääsin ottamaan mittaa paristakin tapparamiehestä (tamperelaiset, rauhoittukaa: nyt on kyse aseesta, ei jääkiekkojoukkueesta), siihen ei usein ole mahdollisuuksia. Inhottavia nuo pitkän ulottuvuuden aseet:) Muutenkin on mukava päästä treenailemaan muiden seurojen jäsenistön kanssa, niissä aina oppii jotain uutta.
Taistelunäytökset taas olivat, jos ei nyt välttämättä taistelullisesti tai taistelumenestyksellisesti hienoa, niin ainakin juonellis-fiilinkisesti hulppeita! Siinä piispa Laurentius saapui laivalla sveanmaalaisine joukkoineen käännyttämään pakanoita - minä olin tässä Kiesuksen joukoissa. Tämä tarkoitti, että pääsin vihdoin ja viimein viikinkilaiva Sotkan matkaan, ja onhan se maihinnousu aina hienoa, viimeksi sen pääsi kokemaan pari vuotta sitten Saltvikissa. Wanha usko oli kuitenkin voimissaan, eikä pro bono työskentelevistä sotureista ja ristiretkeläisistä koostunut semper fi merijalkaväki , piispan englantia, ruotsia ja satunnaisia latinankielisiä lentäviä lauseita sisältäneestä messuamisesta huolimatta, päässyt voitolle, quod erat demonstrandum. Meillä ei ollut mukanamme signoa, jossa vincerettää, mutta vastapuolella oli lappnoit apunaan, ehkäpä siinä syy (autem non...). Näinpä Piispa Laurentius joutui molemmilla kerroilla tilaamaan Piispa Henrikin ilman jäitä, ja eipä hänen sotureilleenkaan käynyt juuri paremmin, vaan lopputuloksena oli habeas corpus (lit.). Sunnuntain taistelussa olin nokkelana kuitenkin jättänyt ukonvasaran kaulaani, joten "Ukko, Ukko, jätte trevlig gubbe" säästi henkeni, vaikka jonkinasteinen orjuus odottikin. Sotkalla seilaamisen lisäksi pääsin toteuttamaan näissä taisteluissa toisen pitkään toteuttamatta olleen haaveeni, eli huutelemaan "Deus Vult" rynnäköidessäni. Tämä oli nykyisellään myös lähialueiden ristiretkistä ja miekkalähetyksen historiasta kiinnostuneelle elävöittäjälle pieni mutta ah niin iloinen asia!
Varusteita ei tullut tällä kertaa hankittua, tosin nykyisessä tilauskannassa olevaa takkia pääsin sovittamaan, kiitos erään käsinompelun epäjumalattaren. Tämä takki on erittäin vaarallinen jopa tässä tilassaan. Epäilen, että kun se valmistuu, en uskalla laittaa sitä päälleni. Voi nimittäin olla, etten ota sitä koskaan pois...
Itse häppeninki sujui mukavissa merkeissä, erityiskiitokset Sommelolle/Harmaasusille teltan lainasta. Se oli, paitsi tilava (toimi välillä myös sade-evakkotelttana ja varustevarastona myös muille elävöittäjille), myös edesauttoi kummasti matkan sujuvuutta ja keskinopeutta, kun ei tarvinnut peräkärryn kanssa seikkailla moottoritiellä. Muuten meno markkinoilla oli vastaavaa hienoutta kuin viime vuonna; yleistä hengailua, soturikilpaa muutaman tunnin välein sekä taisteluesitys per päivä (ja hieman sparrinäytöstä lauantaina). Kauppiaita oli miellyttävästi hieman viime vuotta runsaammin ja elävöittäjiä ja yleisöäkin ihan kelpo määrä. Vaikka soturikilpa ei sujunutkaan omalla kohdallani aivan loisteliaasti, sain kuitenkin revanssin minua vuoden alussa vältelleestä Hiiden Hirvestä, sekä toinen sija tasapainoiluosiossa. Juoksukisankin hävisin vain sen osakilpailun sittemmin voittaneelle. Mutta jos pitää selittää, on jo hävinnyt. Ilokseni syntyi kuitenkin uusi perinne, sillä jo toista vuotta peräkkäin Kaartilainen voitti soturikisan. Tänä vuonna oli palkintona hieno ja ennenkaikkea suuri Wolinista tuotu viitansolki.
Sparrauksessa pääsin ottamaan mittaa paristakin tapparamiehestä (tamperelaiset, rauhoittukaa: nyt on kyse aseesta, ei jääkiekkojoukkueesta), siihen ei usein ole mahdollisuuksia. Inhottavia nuo pitkän ulottuvuuden aseet:) Muutenkin on mukava päästä treenailemaan muiden seurojen jäsenistön kanssa, niissä aina oppii jotain uutta.
Taistelunäytökset taas olivat, jos ei nyt välttämättä taistelullisesti tai taistelumenestyksellisesti hienoa, niin ainakin juonellis-fiilinkisesti hulppeita! Siinä piispa Laurentius saapui laivalla sveanmaalaisine joukkoineen käännyttämään pakanoita - minä olin tässä Kiesuksen joukoissa. Tämä tarkoitti, että pääsin vihdoin ja viimein viikinkilaiva Sotkan matkaan, ja onhan se maihinnousu aina hienoa, viimeksi sen pääsi kokemaan pari vuotta sitten Saltvikissa. Wanha usko oli kuitenkin voimissaan, eikä pro bono työskentelevistä sotureista ja ristiretkeläisistä koostunut semper fi merijalkaväki , piispan englantia, ruotsia ja satunnaisia latinankielisiä lentäviä lauseita sisältäneestä messuamisesta huolimatta, päässyt voitolle, quod erat demonstrandum. Meillä ei ollut mukanamme signoa, jossa vincerettää, mutta vastapuolella oli lappnoit apunaan, ehkäpä siinä syy (autem non...). Näinpä Piispa Laurentius joutui molemmilla kerroilla tilaamaan Piispa Henrikin ilman jäitä, ja eipä hänen sotureilleenkaan käynyt juuri paremmin, vaan lopputuloksena oli habeas corpus (lit.). Sunnuntain taistelussa olin nokkelana kuitenkin jättänyt ukonvasaran kaulaani, joten "Ukko, Ukko, jätte trevlig gubbe" säästi henkeni, vaikka jonkinasteinen orjuus odottikin. Sotkalla seilaamisen lisäksi pääsin toteuttamaan näissä taisteluissa toisen pitkään toteuttamatta olleen haaveeni, eli huutelemaan "Deus Vult" rynnäköidessäni. Tämä oli nykyisellään myös lähialueiden ristiretkistä ja miekkalähetyksen historiasta kiinnostuneelle elävöittäjälle pieni mutta ah niin iloinen asia!
Varusteita ei tullut tällä kertaa hankittua, tosin nykyisessä tilauskannassa olevaa takkia pääsin sovittamaan, kiitos erään käsinompelun epäjumalattaren. Tämä takki on erittäin vaarallinen jopa tässä tilassaan. Epäilen, että kun se valmistuu, en uskalla laittaa sitä päälleni. Voi nimittäin olla, etten ota sitä koskaan pois...
Solmulta tilaamani TorakkasaumallaTM koottu nahkalaukku löysi myös onnellisen omistajansa. Nyt on vihdoin mahdollisuus pitää pokkarikameraa matkassa periodiin piiloutuneena.
Varustehankinnattomuudestani huolimatta totesin kuitenkin tarvitsevani kaksi asiaa: polvipituiset neulakinnassukat (jo tilauksessa) edesauttamaan nukkumisessa, sillä jostain syystä pohkeisiini tuli vilu aamuyöstä, vaikka muuten oli lämmin kosteasta ja tuulenvirisestä yöstä huolimatta. Yövarustukseni muuten koostui kolmesta 90x60cm2 kaislamatoista (no okei, ovat maissia, mutta eipä aiheuta heinänuhaa toisin kuin halvimmat muunsorttiset matot, joihin olen törmännyt, enkä ainakaan itse eroa niitä kaislamatosta), joiden päällä oli kolme karvakamua (lampaantaljaa), joiden päällä viltti, ja toinen viltti peittona. Tyynynvirkaa hoiti varavaatteilla pehmitetty haarasäkki. Alimmaisena teltan pohjalla oli moderni pressu pitämässä maasta nousevaa kosteutta poissa. Tuon modernin häirikön voisi korvata kenties jollain öljytyllä/vahatulla kankaalla. Ehkä jonain päivänä...
Tuolla setillä yöpyy ihan mukavasti jopa syksyisessä Pukkisaaressa, kunhan muistaa ottaa ylimääräiset vaatteet yöksi pois, jotta ihoa vasten oleva kosteus pääsee paremmin haihtumaan -> tulee lämpimämpi ja nopeammin (näinpä pidin pelkkiä MahtikalsareitaTM öisin). Tämä ylimääräisten varusteiden poisto on erityisen tärkeä, jos vaeltelee puuvillaisissa varusteissa, periodit pellava ja villa ovat kyllä mukavan hengityskykyisiä materiaaleja, mutta kyllä nekin likaantuessaan "tukkoon" menevät, joten suositan siis tätä proseduuria kaikki tyynni myös niiden kohdalla. Toinen vinkki on, että jalat pitää pitää lämpiminä (itse targetoin tätä neulakinnassukilla), ja kolmantena pään ja kaulan alue kannattaa pitää lämpimänä, koska pään kautta haihtuu erittäin paljon lämpöä. Kaula kannattaa suojata ihan vaan vilustumista vastaan. Itse hoidin jälkimmäiset suojaukset villahupulla. Jos jostain syystä tahtoo pitää käsiään peitteen ulkopuolella, niin kannattaa pitää jotain (villaista) paitaa ja neulakinnaskintaita. Uskoisin että tällä setillä pärjää jo aika kirpeissäkin ilmoissa, pakkassäälle tarvittasiin vaan paksumpi päällysviltti, jonka sisäpinnassa oleva karvakamu ei varmaan haittaisi. Tietenkin, jos olet kuten Ene, et tarvitse mitään edellä mainituista, ainoastaan alusvaatteen - ja senkin vain sosiaalisista syistä.
Noniin, lillukan varsiin takerruttiin taas. Eli siis se toinen tarvittava värkki on "maihinnousukengät", totesin nimittäin eilen että jalassani on muistona parikin palaa Pukkisaaren rantakalliota, joista yksi siru on suorastaan häkellyttävän syvällä, ja ilmoittaa innoissaan kaivautumismenestyksestään joka askeleella. Ja venyttelystä on muuten apua, jalanpohjan kaivelu ei ole erityisen ergonomista...Pitänee pohtia, josko vanhoihin kengänrauskoihini saisi vielä loihdittua sen verran eloa, että ne tuohon maihinnnousutarkoitukseen kelpaisivat. Uusia artoklopoja ei viitsisi tuollaiseen käyttöön tuhria.
Rupesin miettimään myös housun pulttujen suihin naruja tai narukujia, joilla pultut voisi kätsysti nostaa ylös ja kiinnittää vyöhön. Nyt ratkaisin tämän housujenkasteludilemman solmimalla lautanauhalla pultut polvien yläpuolelle, mutta tämä ei ole erityisen hyvä ratkaisu pitkällä tähtäimellä, nimittäin pulttupaketit tahtoivat luisua auki. Kätevyyden lisäksi noilla kiinnitysnaruilla saa aikaan bermudashortsien puutteessa kunnon merirosvo-lookin.
Reissun pettymys oli muuten suolapähkinät. Jumankavita, suolattomampia pähkinöitä saa kyllä hakea! Säälittävät 1,1% suolaa sisältäneet pähkylät aiheuttivat sen, että riittävästä nesteytyksestä huolimatta tuli pää kipeäksi ja yöllä piti käydä puistossa, jottei rakko olisi poksahtanut. Ensi kerralla oma suola mukaan, jotta nesteet pysyvät järjestelmässä.
Sen verran oli taas mukavaa, että Pukkis pitää käydä taas ensi vuonnakin kokemassa. Katsotaan, josko vaikka jälleen (ainakin) kahteen kertaan.
- -
Kiitän tässä syksyn alkaessa ja elävöityskauden päätöksen yhteydessä kaikkia elävöityskavereita kuluneesta vuodesta. Ihmiset ovat kyllä tässä harrastuksessa parasta, ja se on näinkin introvertilta luonteelta erityisen vahva toteamus. Nähdään siis taas ensi vuonna!
