Ajattelemattomuuden taide

Ihmisaivot on tehty työstämään asioita. Ne ovat eittämättä eläinkunnan parhaimmistossa siinä.
Mutta sen verran itseriittoisat moiset harmajat mössöt ovat, että pyrkivät tunkemaan sinnekin, missä niiden ei kuulu olla.

Japanilainen miekkataituri Miyamoto Musashi, joka hänestä historian lehdiltä välittyvän kuvan perusteella jakaa yht'aikaa sekä suuren mulkvistin että loistavan miekkamiehen maineen, kuvaa klassikkoteoksessaan Go Rin No Sho viittä elementtiä, joista yksi on Tyhjyys.
Tyhjyys on sitä, että jotain ei ole. Filosofinen kysymys olisikin siis, miten tyhjyys voi olla jotain jos se on olemattomuutta - tiedän muutaman henkilön, jotka ovat pätevämpiä käymään tätä keskusteluhaaraa (tarvittaessa itsensä kanssa) joten jätän sen heille.
Sen sijaan uskoisin Miyamoton tarkoittaneen tässä tietoisuuden irrottamista tietylle tasolle kehon perustoiminnoista. Toisin sanoen, kerrot keholle mitä haluat tehdä, ja keho tekee sen - esimerkiksi kun kävelet jonnekin, keholle harvemmin tarvitsee kertoa että sen kuuluu laittaa ensin toinen jalka, ja sitten toinen jalka eteenpäin. Riittää kunhan sille ajatuksissaan kertoo, minne haluaa mennä. Joka tapauksessa, tyhjyyteen pääseminen vaatii kahta asiaa: kehon kouluttamista siltä odotettavaan toimintaan (refleksi) ja aivojen kytkemistä osittain "pois päältä".

Suurista miekkamiehistä puheen ollen, Yoda toteaa Imperiumin Vastaiskussa näin: "Try not. Do or Do Not. There is no Try." Viisaita sanoja.

© J Laurila. Epäreilua tulta Härkälinnassa 2012.

Olen itse saanut jousiammuntakoulutukseni alunperin FITA:n puolelta, ja sitä osittain väritti myös armeijasta kivääriammunnasta saadut opit. Pyrin siis vakioimaan kaikki laukaisuni samanlaisiksi, jotta ollessani aina samalla etäisyydellä samanlaisesta maalista, osuisin aina tarkalleen keskelle. Tämä toimikin kohtalaisesti, mutta jos tilanne oli uusi (eli esimerkiksi etäisyys vaihtui tai maali ei ollutkaan suoraan edessä), vaati aina muutamia laukauksia saavuttaa edes kohtalainen osumatarkkuus.
Luin sittemmin useampia kirjoja ja katselin kaikenmaailman jousivideoita. Erittäin monessa näistä puhuttiin siitä, ettei pidä tähdätä. Pidin tätä jonain esoteerisenä uushippitavarana, kunnes törmäsin tämäntyyppiseen lauseeseen:"Älä tähtää. Jos joku heittää sinulle pallon, ethän silloinkaan mieti, että se tulee nyt tuolla lentoradalla ja noin lujaa tuulen ollessa vasemmalta, että 0,243s päästä minun pitää ojentaa käteni jotta saan pallon kiinni."
Tajusin, että jumankekka, näinhän se on. Ihmisellä on sisäänrakennettu laskuri, joka hoitaa tuollaiset asiat. Aktiivinen ajattelu on vain tuon arkaaisen liskoaivon tehokkaan toiminnan tiellä. Niinpä muutin ampumatapaani niin, että vaikka edelleen koetan tehdä laukauksista ankkuroinnin jne. osalta yhtenäisiä, tähtäämisen hoidan vain katsomalla kohdetta ja "tahtomalla" osuman siihen. Jos kaikki menee kuten pitää, kroppa hoitaa toistojen myötä nuolen kyllä haluttuun kohteeseen, vaikka kohde ei olisikaan aina vakioidulla etäisyydellä. Ampumiseni onkin ollut tuon jälkeen paitsi tarkempaa ja nopeampaa, myös rennompaa ja siten vähemmän väsyttävää (ihan niinkuin jousiammuntaan voisi väsyä, pöh).

Tämä Tyhjyys-konsepti toimii myös muuhun kuin jousiammuntaan ja kamppailupuoleen, esimerkiksi stressaavassa työympäristössä sitä voi empiirisin kokemuksin soveltaa menestyksekkäästi.
Kaikkea ei muutenkaan aina tarvitse ajatella järjellä. Joskus lisko on oikeassa.

Ajan verhon tuolla puolen

Avaan ulko-oven hetkeä ennen auringon ensi kajoa. Hiljainen kuorsaus kiirii talossa, sillä muut ovat jo käyneet yöpuulle. Yksinäinen kynttilä pöydällä heittää varjonsa seinille ja valaisee suitsukkeesta ohuena vanana nousevan savun. Hipsin varovasti talon hämärissä vällyilleni, ja käperryn niihin. Olen täällä, tuhannen vuoden takana.

Edeltävä kappale voisi kuulua myös näin: Avaan Rosalan Viikinkikeskuksen Idänkävijän majan oven. Kaivan kännykkäni esille ja totean että kello on 03:20. Asetan herätyksen yhdeksäksi. Pöydällä oleva kynttilä ei riitä valoksi, joten pistän kännykästäni päälle taskulamppu-toiminnon, ja kävelen sen valossa makuupussilleni. Perhana noita kuorsaajia! Onneksi hyttyssavu sentään vielä palaa.

Olimme yhdistyksellämme reissaamassa Rosalan Viikinkipäivillä, ja yöpymiskäytössämme oli Idänkävijän maja, matala asuinrakennus kallion laella. Sovitusti pidimme majan periodisuustason sellaisena, että milloinkaan ei siellä näkynyt moderneja (pl. turvallisuusesineet kuten esim. silmälasit), ja puheet oli tarkoitus myös pitää pois sieltä Ladan kampiakseleiden ja tietokonepelien puolelta. Tämän ansiosta ensimmäinen kappale kuvaa niitä tuntoja, jotka todella koin tuona lauantaiyönä ollessani matkalla nukkumaan. 

Jälkimmäinen kappale taas kuvastaa sitä, millaista historianelävöittäjän arki voisi olla turistiajan ulkopuolella, jos periodisuus on vain päälleliimattua. Olen neuroottisuudessani miettinyt jo pidempään, että jos periodisuus ei merkitse mitään, olemme joukko hassusti pukeutuneita ihmisiä jotka telttailevat yhdessä ja esittävät yleisölle olevansa viikinkejä. En tahdo sitä, tahdon olla viikinki (tai no, rautakauden ihminen), joka taitaa toki kyllä olla jossain määrin mahdotonta. Lienee jossain mielessä zenbuddhististä, että juuri tämä mahdottomuus itsessään saattaa olla yksi syistäni tavoitella sitä.

Olen aiemminkin puhunut tästä ns. syvän elävöittämisen kokemuksesta, eikä, kuten aiemmin jo totesin, tarkoitukseni ole edelleenkään jakaa elävöittämistä mitenkään eri ryhmiin, etenkään ilmaista että jokin toinen tapa olisi toista parempi. Tiedän vain että mahdollisimman tarkka periodisuus on se tapa, jota haluan itse noudattaa. 

Tunnelmalliset Pukkisaaren muinaismarkkinat vuonna 2012.

Jos joskus haluatte kokeilla ns. tiukempaa periodisuutta, erittäin pienellä vaivalla saa peitettyä kaiken modernin. Esimerkiksi IKEA-elävöityskassit voi peittää teltassa peitolla, oluttölkit voi tyhjätä sivummalla mukiin ja pitää tölkit pois näkyvistä. Ei myöskään ole suuri investointi hankkia keraamiset tai puiset syömäastiat sekä puulusikka ja veitsi (joskaan en muista pitkiin aikoihin nähneeni suomalaisia syömässä muoviastioista lusikka-haarukalla). Puheenparsi on se kaikkein vaikein pitää pois moderneista aiheista, ja kun turisteja on paikalla, lähes mahdottomuus. Helpoimmin tähän ehkä pääse välttelemällä selkeästi moderneja puheenaiheita, eritoten tietokoneita ja älypuhelimia, ja puhumalla esimerkiksi kyseisestä tapahtumasta ja siellä tapahtuneista asioista. 

Yllä mainittuja temppuja olen itse käyttänyt jo pidempään, ja olen siinä yhteydessä myös todennut, että jossain vaiheessa modernien peitteleminen on vaikeampaa kuin period-kelpoisen version käyttäminen. Esimerkiksi puista arkkua ei tarvitse piilottaa, vaikka se olisikin täynnään moderneja asioita. Astiat on mukavampi pesaista juurista tehdyllä harjalla kuin muovisella, eikä harjaa tarvitse piilotella. Ehkä juuri tämä on se syy, miksi museoissa innostun nykyään eniten pienistä arkisista esineistä, kuten nopista, työkaluista ja syömävälineistä. Aionkin seuraavaksi panostaa siihen, että minulla ei tarvitsisi olla mitään modernia mukanani.

Tämä kirjoitelma on osa blogaussarjaa, jonka sovimme ystäväni Solmun kanssa toteuttavamme syksyn aikana. Haluamme täten haastaa myös kaikki muut elävöitysblogaajat keskustelemaan omasta elävöitysmetodistaan, eli vastoin nykyistä poliittisen korrektiuden aikakautta, kertomaan omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Niille kuitenkin, jotka tahtovat messiaanisesti pakottaa kaikki tiettyyn muottiin, viittaamme tähän. Kun olette käsitelleet aihetta, laittakaa vaikka URL vastaukseksi tähän blogiketjuun niin pysymme kartalla kuka mitäkin on vastaillut.

Katso nuolen loikkaa

Arkisen aherruksen keskeltä käväisin kaverin mökillä Karhulinnassa lataamassa akkuja(*. Lauantai-iltana rillausta ja sauna, sunnuntai jousiammuntaa ja maanantai (jonka olin jotenkin ketkutellut vapaaksi) sitten (enimmäkseen japanilaista) miekkailua. Ei huono.

Ainiin, tämä ei olekaan Facebook, joten ette tulleetkaan tänne lukeaksenne hehkutuksiani päivittäisistä tapahtumistani. Eli asiaan!

Lauantaina jousiammunnassa suoritettiin muutama varsin tieteellinen koe (tässä kohtaa tieteeksi lasketaan myös alkemia). Käytetyt jouset olivat luokkaa 38-42 paunaa, eli ne voisi luokitella metsästysjousiksi (ei välttämättä nykylainsäädännössä mutta aikoinaan). Tällainen olisi hyvin voinut olla tavallisen ryöstö- tai sotaretkelle lähtevän ase, antaen sinällään mielenkiintoista tietoa esimerkiksi Suomen rautakautta ajatellen. Henkilökohtaisena mielipiteenäni katson että yli 70 paunaa ylittävät jouset on todennäköisesti tarkoitettu sotakäyttöön. Vaikka tähän verraten jousemme olivat kovin keveitä, lensi keveähkö taulukärkinen nuoli siitä huolimatta 120-140m. Itse suosimillani etupainoisemmilla ja muutenkin painavemmilla nuolilla kantama tippui selkeästi reilun 10m.

1.) Testasimme, montako nuolta ehtii ampua siinä ajassa, joka kestää juosta 200m. Arvioimme että tämä olisi varhaisemmalle rautakaudelle melko realistinen maksimietäisyys, jolta rynnätä kohti vihollista (pois nuolien alta). Etäisyys mitattiin viikinkiajan henkeen GPS:n avulla, ja juoksuaika älypuhelimella.
Varsinaisessa testissä juoksija juoksi kohti ampujaa eri peltosaralla, ja suoritukset tehtiin yht'aikaa - tällä saatiin pientä paniikkia aikaan jousiampujassa, etenkin viimeisten kymmenien metrien aikana suoritettu asianmukainen rynnäkkökarjunta nosti adrenaliinia ja pisti sorminäppäryyden koetukselle. Suoritimme testin näin sillä pelkkä juoksuajan mittaaminen ja siinä ajassa ammuttujen nuolien määrän laskeminen olisi ollut mielestämme liian tylsää kliininen testi.

Juoksuajat vaihtelivat (juoksijasta riippuen) 43-55 sekunnin välillä. Juoksualustana oli kohtalaisen hyvä ruohon peittämä ura pellolla, ja se suoritettiin ilman taisteluvarustusta kuitenkin siten, että perille saapuessa olisi vielä pitänyt jaksaa taistellakin. Arvioimme tämän perusteella hyväkuntoisen joukon taittavan tuon 200m matkan noin minuutissa, ottaen huomioon taisteluvarustus ja muodostelmassa liikkumisen aiheuttama hankaluus.
Ammuttujen nuolten määrä taas vaihteli 7-12 välillä. Yllättäen juoksuajan ja ammuttujen nuolten määrän välillä on vahva korrelaatio, mutta myös ampujan kokemuksella nopeasta ampumisesta oli paljon osuutta asiaan, kuten myös sillä että nuolet olivat valmiiksi maassa pystyssä. Näistä luvuista extraploiden 10-11 nuolta / minuutti on varsin todennäköinen maksiminopeus tavalliselle tallaajalle.

Arkistokuvaa blogaajasta Viikinkiajan laiva ry:n tapahtumasta Hauhon Härkälinnassa 2012. Myös kyseinen jousi otti osaa tämän blogitekstin aiheena olevaan jousiammuntakokeeseen.

2.) Muutamalla lisäpaunalla ja kevyemmällä nuolella saatiin aikaan 20-30m pidempiä kaaria. Tämä johti siihen, että päädyimme käyttämään V-muotoa jossa takimmaiseksi laitettiin pisimmälle kantava setti, jolloin nuolet saatiin maksimikantamalla samalle tasalle.
Tämä herätti minut miettimään englantilaisten jousimiesten esoteeristä "hearse" muodostelmaa, jonka syvimmästä olemuksesta tai oletemattomuudesta on lähes yhtä monta teoriaa kuin ämerikkalaisilla on täydellisen munatotin koostumuksesta. Voitolla olevan tulkinnan mukaan tuo muodostelma olisi jonkinasteinen aurakuvio. Viikonloppuna mieleeni juolahti, että tällaista (tai minkälaista vain) muotoa oltaisiin saatettu käyttää osittain vastaavaan tarkoitukseen eli kaarien tasaamiseen - tai toisin päin, hajonnan lisäämiseen.

3.) Arvioitiin/laskettiin nuolen lentoajaksi n. 6 sekuntia. Tämä jo itsessään todistaa edeltävään testiin verraten, että on mahdollista ampua seuraava nuoli jo ennen kuin edeltävä osuu maahan. Tämä myös onnistuneesti kokeiltiin, ja se oli erittäin mukavaa nopeustreeniä. Suosittelen kokeilemaan.

Jos edeltäviin tietoihin viitaten otetaan olettamaksi että nuolia kuluu 10 kpl/minuutti/ampuja, on nuolten kulutus ollut järkyttävää, vaikkei tällaista ampumanopeutta varmaan kovin montaa minuuttia olisikaan ylläpidetty. Lisäksi jos taistelun häviää, nuolet jäävät vastustajan haltuun. Itse näenkin että tämä massiivinen ammustarve on mielestäni pääasiallinen syy ns. bodkin-kärjen yleistymiseen, ei suinkaan panssarin läpäisy. Kärkenä se on nimittäin helpompi ja nopeampi valmistaa, jolloin taitamattomampikin seppä voi tehdä niitä ripeässä tahdissa. Bodkin-kärkisillä nuolilla on myös muita etuja: ne on helpompi varastoida nippuina, vetää vyöltä eikä tuuli ota niihin niin herkästi. Taistelussa ei ole väliä, kuoleeko vastustaja heti vai myöhemmin, kunhan hän on välittömästi pois miesvahvuudesta - ja siihen piikkikärkikin riittää. Vastaavantyyppisistä kärjistä on lisäksi jossain määrin löytöjä myös mm. viikinkiajalta, jolloin panssarin läpäiseminen tuskin on ollut välttämättä tarpeen.

 Kun nyt kerran annetaan islanninponin keulia, olettaen että bodkin-kärki on nimenomaan "massatuotettu" sotakärki, indikoisi tämä varhaisemmallakin ajalla olleen joukkoja jotka ovat erikoistuneet nimenomaisesti jousiammuntaan. Bayeux'n seinävaatteen perusteella Wilhelm Äpärällä ainakin oli melkoisesti jousiampujia mukanaan Englantia valloittaessaan. Hän muuten onnistui, siksi hänet tunnetaan varsin toisella liikanimellä nykyisin.

Takaisin asiaan. Valitettavasti uutta joustani (no okei, sain sen jo yli vuosi sitten, mutta saamattomuus on iskenyt) en päässyt sisäänampumaan, sillä jänne oli tipahtanut jonnekin matkalla. Löytyi kotiinpalattuani, sillä naapuri oli ystävällismielisesti laittanut sen auton lämpötolppaan roikkumaan. Taitavat jo tietää, että kaikki kummalliset esineet kuuluvat sille hullulle...

*) On suorastaan kreikkalaistragedista, että tämä akkujen latailu tapahtui viime syyskuussa.

Dr. Strangegear - eli kuinka lakkasin olemasta mainstream ja opin rakastamaan periodia

Heti alkuun pahoittelut otsikosta. Noin kamalaa finglishmiä ei näe kuin tässä blogissa.
Toinen pahoittelu niille noin viidelle kaverille+äiti, jotka tätä blogia lukevat siitä, että viimeisimmästä blogauksesta on kulunut lähes yhdeksän kuukautta. Mutta joidenkin asioiden synnyttäminen vaan kestää niin kauan...

Aloittaessani historianelävöitysharrastusta, oli toiminnan päätarkoitus hollywood-henkinen mättö, jonka päätehtävä oli siis näyttää ja kuulostaa hyvältä. Autenttisuudella(* ei ollut juuri merkitystä showmätössä eikä sen puoliin varusteissakaan. Nehän olivat vain hetken päällä, ja kunhan ne saivat yleisön uskomaan, että kyseessä on viikinki(**, se riitti. Sarvikypäriin ei sentään edes silloin sorruttu, jossain se raja menee...

Kaikki tämä alkoi muuttua kun aloimme yhdistyksellä reissata elävöitystapahtumissa. Ensinnäkään se yksi ja ainut tunika (silloin niitä vielä näin anglistisesti kutsuimme) ei oikein tahtonut taipua useamman päivän oleskeluun. Toisekseen sitä näki mitä kaikkea hienoa muilla elävöittäjillä oli. Mutta ennen kaikkea tuli tuttuja, jotka harrastivat aikakautisia käsitöitä. Yhdessä markkinoilta saatavilla olevien tuotteiden kanssa tämä alkoi mullistaa aloittelevan elävöittäjän maailmankaikkeutta.

Muistan miten aikoinaan Saltvikissa ihmeteltiin, että "noi on niitä jotain ihme Harmaasusia. Niillä pitää suurinpiirtein olla vaatteet kudottu omien lampaiden villasta". Niin se maailma on muuttunut: nykyisin eräät parhaista (elävöitys)ystävistäni ovat Harmaasusia. Lisäksi tiedän, ettei kyse ole mistä tahansa omien lampaiden villasta, vaan varsin tietyntyyppisestä. Eikä se omien lampaiden omistaminen tunnu enää edes itselle kaukaa haetulta. Toisin sanoen se mitä piti vitsinä viitisen vuotta sitten on nykyään ihan totista totta ja vakavan harkinnan paikka. Pilkka + nilkka.

Näin jälkikäteen ajatellen on helppo nauraa sille, kuinka tampio sitä on joskus ollutkaan. Mutta kyse ei ollut tyhmyydestä vaan tietämättömyydestä sekä etenkin nykyajettelumaailmani mukaan vääränlaisen asenteen ruokkimisesta niiltä tahoilta, joiden kautta elävöittäjäksi päädyin ja jotka siis alkuun olivat ainut kosketuspintani tähän harrastukseen. Älkääkä käsittäkö väärin, en koe pienintäkään  kiittämättömyyttä, ilman näitä ihmisiä en olisi tätä harrastusta välttämättä koskaan löytänyt! Ihmiset vain arvostavat eri asioita.

Kirjoitin tuohon edellä rohkeasti "vääränlaiset", joten pieni perustelu lie paikallaan.
Autenttisuustasoja ja tapoja jakaa niitä on varsin monia, enkä lähde niitä nyt tässä tarkemmin erittelemään. Loppujenlopuksi sillä ei mielestäni ole pätkänkään väliä, kunhan on itse oman tasonsa kanssa tyytyväinen - ja luonnollisesti jos johonkin tapahtumaan osallistuu, että ko. tamineet täyttävät myös tapahtuman mahdolliset standardit. Pointtini on, että autenttisuusasteikon keveimmässäkin päässä tietyt varusteet kannattaa hommata nimenomaan harrastusta varten tehtyinä. Syy: se tulee sekä rahallisesti että ajallisesti halvemmaksi tai ainakin lähes samanhintaiseksi kuin elävöitysvarusteidenomaisten vermeiden loihtiminen.

Annan esimerkin: kengät, mallia noin 1000-luku. Kun aloittelin tätä harratusta, ihan vakavasti harkitsin että hommaisin halvat lenkkarit ja liimaisin niihin Eurokankaan (kromiparkittuja) nahkatilkkuja, kun olin moisesta esimerkkejä nähnyt. Hintaa moiselle olisi tullut arviolta 30eur liimatuubi mukaanluettuna. Verrokiksi sanottakoon, että tuolloin esim. Battlemerchantissa halvimmat nahkaklopot maksoivat noin 40eur. Miettimättä autenttisuusseikkoja lainkaan, on aika selkeää, kumpi edellä mainituista on kestävämpi ratkaisu. Lopputulemana olisin varmaan saanut parin käyttökerran jälkeen liimalla päällystetyt huonot lenkkarit, hintaan 30eur.

Kun edellämainittuun yhtälöön vielä lisätään se, että ainakin itselläni autenttisuusnälkä on kasvanut syödessä, päästään siihen kauheaan tilaan, että varusteisiin on kulutettu aikaa ja rahaa, vaan ne eivät enää tasollaan tyydytä. Näin sitten pitää kuluttaman lisää rahaa ja aikaa uusien varusteiden hommaamiseen, ja vanhat jäävät käyttämättä. Ja kun ne ovat niin kaamean epäautenttisia niin eihän niitä nyt kehtaa edes eteenpäin myydä tahi jakaa...

Päätön jalkamies vuodelta 2010. Oma varustukseni on tässä vielä varsin puolivälissä, joskin tietoisesti olin suuntautumassa autenttisempaan suuntaan. Mekko on puuvillaa ja huomatkaa erityisesti siinä olevat tyylikkäät ompeluliikkeestä ostetut kanttinauhat. Ne olivat joskus mielestäni "ihan ok". Jalassa on muuten kengät, jotka ostin lenkkariviritelmien tilalta. Kävelin ne puhki neljän vuoden käytön jälkeen, käyttökustannus siis noin 15eur/vuosi.

Ennen siis nahkalenkkarit olisivat olleet OK. Nyt konesauma ahdistaa. Siis jo se, että tiedän varusteessani olevan konesaumaa. Vaikkei se edes näkyisi.

Mutta korostan vielä jos se edellä esitetyn jälkeen yhä epäselväksi jäi, etten koe mitään ylemmyydentunnetta moisesta neuroottisuudesta. Jos itse on tarkka omista varusteistaan, on helppoa ajatella, että joku vähemmän periodeissa varusteissa pyörivä ei ole valmis panostamaan riittävästi, tai että moinen häiritsee periodimpaan pyrkivien immersiota menneeseen aikakauteen. Mutta pitää muistaa, että yhtälailla ylenkatse tai alentuva suhtautuminen on omiaan vähentämään näiden vähemmän periodisisten varusteiden omaavien viihtyvyyttä. Sillä pohjimmiltaan tämän harrastuksen suola ja pippuri ovat kuitenkin ihmiset, ja se että kaikilla on yleensä hauskaa tätä tehdessä!

Pohdiskelin jo viime kesän lopulla tätä blogikirjoitusta. Sittemmin aiheesta tai ainakin kovin sitä sivuavasti ovat kirjoittaneet sekä Dulce&Utilen Jenni että Haarniskaneuroottinen ystäväni, sekä tulkintani mukaan myös itselleni uusi blogituttavuus. Aihe tuntuu siis olevan uusi oranssi.

Loppukaneettina: Jos tätä joku elävöitysuraansa aloitteleva päätyy lukemaan, tiedä siis ettet ole yksin: tietoa, taitoa ja varusteita on saatavilla! Jos tiedon löytäminen tuntuu hankalalta, niin aloita vaikka kysymällä minulta - olen ani harvan asian ekspertti, mutta tunnen liudan hienoja ihmisiä, jotka ovat kiistatta oman alansa huippuja.

ps. Tämä blogaus on omistettu J. Sahramaalle, joka minulta jo viime kesänä Turun Keskiaikamarkkinoilla kärtti lisää kirjoituksia. Pyysi kylläkin jatkoa "hieman" hitaasti etenevälle moniosaiselle nuolentekokirjoitelmalleni. Pahoittelen, mutta tätä blogia lukiessa on vähään tyytyminen! Vaan senhän jo tiesitte. Tai siten tulitte sattumalta tänne hakukoneen kautta.

*) Ei nyt mennä siihen keskusteluun, miten autenttisuutta mätössä voidaan mitata ja voiko elävöitystaistelu ylipäänsä olla autenttista. It's a silly place.

**) Suurin osa luulee kyllä edelleen ritariksi. Ironisesti keskiaikaharrastajien parissa taas ei ritariksi tunnisteta, jollei päällä ole 1400-luvun täyspeltejä. Sellaisiahan ritareilla oli! Kaikkina aikoina! Aina ja ikuisesti!

Saariston lapset

"Nothing is certain but death and taxusion"

Suuntasimme Mikon kera Paimioon yöksi, sillä Solmu ja Betsy olivat tarttuneet kuusta marjasta, ja ystävällisesti jakoivat steivejä tänne villiin pohjolaankin. Suorastaan jännittää, mitä näistä saa aikaan, sen verran harvoin on tätä materiaalia tarjolla!

Matkalla koimme mitä mystisimmän Hese-tilanteen: 30min jono! Ja sama juttu seuraavalla pysähdyspaikalla. Tiedustelimme myös ABC:n omaa ruokalistaa, ja tässä pro tip: kokkaaminen sujuu rutkasti vauhdikkaammin, jos kokki on keittiössä eikä opettamassa myyjiä käyttämään kassakoneita.
Näin päätimme skipata ruokailun ja siirtyä suoraan Solmulaan. Täällä ystävällismielisesti meille tarjottiin kiekuraranskalaisia, jotka kyllä nostivat miehistön moreenia. Tästä ja yösijasta erityinen kiitos ne tarjonneille!

Miellyttävän mutta kieltämättä ajoittain varsin levottomaan suuntaan edenneen keskustelun (jonka jälkeen kyllä poleaxe eittämättä alkoi kiinnostaa) saattamina päädyimme viimein nukkumaan. Mikko oli teltta pystyssä pihalla, minä vietin yöni sisätiloissa. Kissoille tiedoksi, että kun on kaivanut muovilaatikosta kaiken hiekan sivuun, sen muovipohjan raapimisesta lähtee melko rasittava ääni. Vaikka sen varmaan tiesivätkin, ketkut.

"Bodom after midnight"

Lauantai-aamuna matka kulki jättiläismäisen päivänkakkaran vieritse Suomen Joutsenen pers...perän kohdalle, jossa Sotka iloisena odotteli pakkaamista ja vanttien kiristelyä. Kymmenkunta muutakin oli saapunut paikalle. Peloton johtajamme Rautakyy antoi perusteet paatin toiminnasta, ja sen jälkeen lähdettiinkin treenaamaan ihmismetronomia. Joukkosoutaminen ei nimittäin ole rytmitajuttomille: onneksi vanhana kitaristina oma tahtini säilyi.

Kokka kohti suurta tuntematonta

En ollut ensimmäistä kertaa Sotkalla enkä ensimmäistä kertaa purjehtimassa. Sotka-ekspiriäänssini rajoittuu kuitenkin sillä souteluun Pukkisaaressa, ja omaan pessimismistäni huolimatta optimistijollan (johon kyllä sovin kuin Gérard Depardieu'n nenä pikkulapselle), jolla perusjutut purjehduksesta on tullut treenattua. Purjehtiminen raakapurjeella on hieman erilaista optariin  verrattuna, mutta sama peruslogiikka niissä on taustalla. Norrlandsbotenriki on lisäksi melko simppeli viritelmä, kunhan siitä pääse jyvälle. En istunut pinnassa, hoitanut brasseja tai edes skuutteja tai tehnyt ylipäänsä muutakaan kovin jännää (paitsi tähystystä), mutta eiköhän tähänasti opittuun ole hyvä rakentaa lisää tietoa ja kokemusta.

Joku ei niin kovin nätti meni ilmeisesti naimisiin, sillä sää oli kuin morsian. Tihkusateesta ja sumusta huolimatta tuulet olivat myötäiset ja pääsimme varsin hyvään vauhtiin. Koska sunnuntain tuulista ei kuitenkaan ollut takeita, emme seikkailleet kovin kauaksi.

Katsastettuamme Vepsän (älä sekoita vepsäläisiin) ikiaikaiseksi vartiopaikaksi huhutun melkolailla komean kallion ja paikalliset känniörveltäjäkandidaatit, vaihdoimme viereiselle Mustaluodolle. Hienoa olla järkyttävän pienen syväyksen olevassa paatissa, sillä sillä pääsi suoraan karauttamaan hienoon kivettömään hiekkarantaan. Laituriahan nimittäin muutamaa epämääräistä kiviyritelmää lukuunottamattahan nimestään huolimatta pienellä saarella ei ole.

Vepsän vartiovuoren juurella. Saniaiset lupailivat, että velociraptor saattaa iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Hieman ironisesti tätä kylttiä ei ollut toisella ylösnousurinteellä, johon oli asennettu köysi ja joka silti vaikutti paljon hazardimmalta. Paljon hauskempi olisi ollut kyllä kyltti "kulkeminen Turun kaupungin vastuulla".

Sumuisten vuorten Saaristomeri Vepsän vartiokukkulalta nähtynä.

Mustaluodon rannassa kohtasi sitten järkytys: Paikalla nimittäin oli neljä kumollaan olevaa telttaa sekä erinäisiä yöpymisvälineitä kasassa niiden kanssa. Nuotiopaikalta löytyi veitsi puusta pystystä ja ruosteinen vasara. Metsässä sitten oli pystyssä lapio. Vahvoista Bodom-järviviboista huolimatta rumihia ei löytynyt, joten todennäköisimmäksi teoriaksi jäi valkoinen roskaväki, joka on virkavallan toimesta noukittu saarelta remuamasta.

Ystävällismielisen sielun mukanaan tuoman polttopuusäkin ohella kaipailtiin lisää polttopuuta pitämään hyyleyttä loitolla. Niinpä lähdimme etsiskelemään polttopuuta. Olisin halunnut kaataa pystyyn kuolleen haavan, samalla kun Karo toppuutteli ja keräili kuusien alta kuivimpia lähistön puun pudonneita irto-oksia. Keräilijä vs. metsästäjä 1-0. Lisäksi Karo ylipuhui minut nukkumaan Sotkassa maaston sijaan. Pakkoko on aina olla noin järkevä: tämäkin postaus olisi paljon jännempi kun kertoisin, mistä kaikkialta löysin punkkejä itsestäni aamulla :)

Jokke sen sijaan otti työvoiton Rautakyyn kirveestä sekä tervaskannosta. Koska tervaskanto on rauhoitettu luontokappale, tarkoitan tietysti että kirves kaipasi huoltoa ja kanto löytyi irrallisena. Lohikäärmeen pääksi tituleerattu palikka lähti sotasaaliina laivan matkaan.

"Secale cereale"

Sunnuntaina sää oli seljennyt huomattavasti, mutta tuulet pysyivät edelleen suotuisina. Näin ollen purjehdimme ja pienen tiedusteluhassin johdosta jouduimme etsiskelemään soudellen maihinnousupaikaa. Ruissalon rannalle sitä yritettiin, mutta hydrofobikolle ranta oli liian matala. Niinpä päädyimme vesibussin laituriin hetkeksi huilimaan, kunnes suoritimme loppusoudun takaisin satamaan.

Purjehduksen tunnelmaa. Koska en kykene tähän aikatauluun saamaan julkaisulupaa kuvan henkilöiltä, pärstät on korvattu Vekkulilla Viikingillä™ (toim.huom.).

Sotkailu on siitä hauskaa, että kaikenlaisiin sääolosuhteisiin pitää varautua mutta samalla säilytystilaa on hyvin rajoitetusti. Näin ollen monikäyttöisyys on päivän sana. Minulla on muutama ajatus sekä moderneista että histel-varustetarpeista aiheen tiimoilta, niistä kenties myöhemmin lisää. Jo aiemmin kaavailemiani maihinnousutossuja olisi joka tapauksessa taas kaivannut. Asialle on selvästi tehtävä jotain...

Toivottavasti tänä kesänä koittaa lisää mahdollisuuksia ehtiä sotkailemaan. Sillä onhan sen niin, että navigare necesse est ja työnteko on niille, jotka eivät osaa purjehtia!

ps. oma viikinkipaatti olis kiva. Ihan sellanen pieni...

Sunnuntai-illan terapiaa

Toisinaan käsitöiden tekeminen meinaa mennä överiksi. Melko moni käsitöitä paiskiva reiskaaja tietänee tunteen, kun tapahtuma lähestyy ja UFO-lista on pidempi kuin satavuotinen sota.
Mutta toisinaan, etenkin kun muussa elämässä on paineita, käsitöiden tekeminen on lähellä terapiaa. Muistakaa siis, että muikkarikäsityö päivässä pitää valkotakkiset sedät loitolla!

Alun perin kokosin tätä tehdäkseni postauksen nuolten tekemisestä kaikkine osa-alueineen, kun kerrankin kätevästi oli sekä nuolia työn alla että kamera lähettyvillä (päivän saldo puoli tusinaa nuolta loppukäsittelyä vailla). Tämä osuus piirroksineen ja teksteineen valmistui kuitenkin ensimmäisenä, vaikka on lähes viimeinen vaihe. Aloitanpa siis kertomukseni lopusta, ja saan näin kätevästi useamman postauksen samasta aiheesta, kjähkjäh.

Kokonaisuuteen liittynevät seuraavat aiheet:
Nuolen osasten valinta
Nuolen varren mittaaminen
Nokin veisto
Sulituksen tekeminen
Sulituksen sitominen
Kärjen liittäminen
Pintakäsittely

Toivottavasti myöhemmin keväällä pääsen myös halkomaan nuoliaihioita itse, josta tietty seuraa artikkeli. Tähän asti olen turvautunut ostovermeisiin varsien osalta.


Sulituksen sitominen
Käytettäessä vahvaa ja vedenpitävää liimaa seuraava työvaihe on nuolen toimivuuden kannalta turha. Etenkin tehtäessä sotakäyttöön tarkoitettuja nuolia suosin sitä myös sen autenttisuuden vuoksi, onhan mm. Mary Rosen kyydistä löytyneissä nuolissa tällaisesta rihmaamisesta jälkiä. Nokin ja sulituksen välisen matkan rihmaaminen myös edesauttaa hieman nuolen pitelemisessä ammuttaessa. Mutta ennen kaikkea, se miellyttää silmääni esteettisesti.

Varoitus: Vaikka näyttääkin siltä, että seuraavat piirrokset on tehnyt Ville 5v., ne ovat bloginpitäjän itse tekemiä. En ota mitään vastuuta näiden epäeuklidisten piirrustusten näkemisestä aiheutuvasta henkisestä pahoinvoinnista.

Käytän itse alla olevan tyyppisiä rihmoksia. There are many like it, but this one is mine. Idea tässä on tehdä mahdollisimman tiukat rihmokset, jotta lanka pysyy paikallaan ilman apuvälineitäkin, kuten liimaa. Tämä on mielestäni tärkeää siksi, että spekulatiivisesti rihmaamisen idea kait on ollut sitoa sulitus paremmin paikoilleen siksi aikaa että liima kuivuu ja/tai jottei vesiliukoinen liima pääse kostuessaan tuhoamaan sulitusta.

Rihmaukseen olen käyttänyt pellavalankaa, jota saa useimmista käsityöliikkeistä nimikkeellä nypläyslanka. Jos omaa parran, kuten minä, pääsee samalla vastailemaan myyjän mielenkiintoisiiin kysymyksiin nypläysharrastuneisuudestasi;)
Sitomiseen on turha käyttää sitä parasta irkkukenkälankaa, sen voi jättää sitten jänteitä varten. Muutkin kuin pellavalangat käyvät, mutta ainakin lankakaupasta hommaamani silkkilanka oli kökköä, vaikka silkkiä spekulatiivisesti on Mary Rosen nuolissa käytettykin. Ainakin kyseinen silkkilanka oli melko on/off, eli ei juuri rispautunut vaan katkesi varoittamatta, ja pellavalankaan verraten melko helposti katkesikin. Dinosaurusperäinen lanka taas saa puolestani jäädä kauppaan.

Yllättäen sidoksen teko on helpompaa, mikäli sulat on liimattu varteen. Jätä molempiin päihin nuolta veitsellä ja santapaperilla viimeistelty pieni "viilleke", sidos kiedotaan näiden yli. Tällöin sidoksesta tulee siisti ja kädet pysyvät ehjinä. Trimmaamattomana tuo sulan etuosassa oleva terävä reuna nimittäin tykkää erityisesti purra jousikättä, joka sitä ruokkii. Lisäksi vieressä valmis sidos vertailun vuoksi ja ao. kuvien selventämiseksi.

Huom. Pieni "sulaton" alue eli viilleke sulkien molemmissa päissä. Nokkien vihreä väri johtuu permanenttitussista, jolla värjäsin ne erottaakseni muitten nuolista. Mustavalkoinen on jotenkin melko yleinen kombo, olen huomannut. Kyseiset sulat 5.5" shield cut jenkkikalkkunaa. Musta sulka on silkkivärillä värjätty valkoinen sulka.

Kuva A. Kuvassa mustana näkyvä häkkyrä on olevinaan sinisellä korostettu pellavalanka, joka laitetaan siis tuolleen kiemuralle eli ammattikielellä tehdään mutka. Tämän jälkeen koetetaan pitää mutka koossa samalla kun pyöritetään langan loppuosaa nuolen suuntaan.

Kuva B. Kun lankaa on pyöritelty riittävästi, viedään irtopää mutkan läpi, ja vedetään vasemmalla näkyvää kiintopäätä vasemmalle. Näin mutka ja sen sisällä oleva lanka menevät rihmoksen sisälle. Huom. Irtopäätä vedetään vain niin pitkälle, että mutkan "huippu" päätyy rihmoksen keskelle - eli ei siis vedetä läpi asti.

Seuraavaksi kierretään lankaa sulitukseen. Itse käytän noin 1 kierros per 2cm, Mary Rose ~5 kierrosta per tuuma. Lanka kannattaa pitää kireänä (vähän kuin kananmunanleikkuria käyttäisi) ja "tähdätä" se hieman ylemmäs kuin sen aiottu paikka on. Näin lanka yleensä päätyy haluttuun paikkaan ilman että sulat menisivät lyttyyn.

Kuva C. Ennen langan kiertämistä nuolten takaosan "viillekkeen" päälle, langan alle laitetaan irtolanganpätkä B (punaisella kuvassa). Tämän jälkeen lankaa A (sininen) kierretään edelleen nuolen osoittamaan suuntaan, kunnes lopulta sen irtopää pujotetaan langan B mutkan läpi. Tämän jälkeen langan B päistä (vasemmalla) vedetään, kunnes lanka A saadaan itsensä alitse kokonaan läpi vasemmalle.

Kuva D. Tässä lanka A on kokonaan itsensä alitse. Lanka taitetaan voimakkaasti vääntäen itsensä ylitse, jolloin rihmos entisestään tiukkenee.

Kuva E. Irtopätkää B käytetään taas hyödyksi, toiminta kuten kuvan D kohdalla. Huom. Kuvasta poiketen langan A ensimmäinen pyöräytys kannattaa laittaa niin lähelle nokin tyveä kuin mahdollista - tämä tukevoittaa nokkia.

Sitten puuttuu enää ylimääräisten langanpätkien trimmaus mahdollisimman läheltä rihmosta. Tämän jälkeen olen itse vielä peittänyt pariin otteeseen langat pienoismalliliimalla. Näin langat saavat toisistaan tukea eivätkä rispaannu niin helposti, ja ovat myös vedenpitävämpiä. 

En koe että liiman käyttö on mitenkään epäperiodia, vaikkakin käyttämäni liima sitä onkin. Mary Rosen nuolista on löydetty sulkien tienoilta vihreitä kemikaalijäämiä, joiden eppäillään olevan kuparipohjaista verdigristä, josta vihreä väri. Sillä lie tavoiteltu paitsi säänkestoa, myös homeen yms. ylimääräisen karvoituksen estoa, sillä ko. tavara on myrkyllistä elolliselle elämälle.

Viimeisessä kuvassa on lisäksi suosituksia sulituksen etäisyydelle ja selfnockin eli suoraan nuolen varteen koverretun jänneuran syvyydelle. Mitä taempana sulat ovat, sitä paremmin ne tasapainottavat nuolen lentoa. Mutta toisaalta täytyy myös jättää tilaa laukaisukäden sormille, jotteivät ne paina sulitusta ammuttaessa.

Muinaismarkkinoilla saatavissa olevista perustason nuolista yleensä uupuu juuri tämä sulkien sidos. Tällä voit siis erottua harmaasta massasta! Ja jos ei mitään muuta, niin ainakin sorminäppäryytesi ja/tai kärsivällisyytesi kehittyvät;)

Nollan alapuolella

© Steve

Hetkeen ei ole Pohjan miehen raivoa kuultu, eikä kuulla nytkään kovin kummoisesti. Haarniskaneuroottisen ystäväiseni kanssa kuitenkin teimme thrahteerin, jonka mukaisesti kevään aikana julkaisemme kumpainenkin jonkin sisältörikkaan artikkelin, joka tämä ei siis ole.

Aiheena tällä kertaa on viking extreme cold survival, eli asustus talvisessa Rosalassa 3.-5.2.2012. Valitettavasti pääsin itse paikalle vasta lauantai-aamuna, sillä orava oli pyörässään ja siten minäkin. Pakkasta lauantainakin kuitenkin riitti, noin -24 celciusasteen hujakoille. Tämä on kylmin keli, jossa olen muikkareissa liikuskellut. Ja hyvin pelittivät.

Kylmällä kelillä on tärkeää pitää kehon ääreisosat, kuten kädet, jalat ja yllättäen myös pää, lämpimänä. Parinkymmenen pakkasasteen kohdalla päästä hehkuu jopa noin 80% kaikesta kehon luovuttamasta lämmöstä - tähän siis kannataa erityisesti paneutua. Itse ratkaisin ongelman pitämällä neulakinnaspipoa ja/tai ohutta villaista hartiahuppua. Hupun hyvä puoli on siinä, että se suojaa myös kaulan, ja lämmittää myös kasvoja muodostamalla niiden alueelle tietynlaisen "lämpöpallon". Lisätehoa saa laittamalla jonkinlaisen kaulaliinan kasvojen poikki, jolloin tämä paitsi lämmittää nenää ja poskipäitä, myös vähentää lämmön haihtumista.

Käsissäni minulla oli Brigiltä hankitut neulakinnaslapaset, joiden totesin olevan riittävät jopa näihin oloihin. Lauttasatamassa tuuli kuitenkin Rosalan viikinkikeskuksen suojaista painannetta enemmän, jolloin sormia alkoi palella. Niinpä olen kotiin päästyäni huovuttanut lapasia lämpimällä vedellä tehdäkseni kudoksesta tiiviimmän, ja siten tuulenpitävämmän. Tuulisempiin keleihin tumput, jotka siis koostuvat pussiksi ommellusta lampaantaljasta, jossa on aukko peukalolle, olisivat olleet paikallaan.

Tuulesta on mainittava se, että paksu villainen vaate pitää tuulta myös kohtuullisen hyvin. Ja tällainen oli Sahran minulle ompelema birkalaistakki. Takin, kuten myös mekon (jota usein tunikaksi kutsutaan), hyvä puoli on se, että se lämmittää myös reisiä. Erona tässä esim. moderneihin toppahousuihin on kuitenkin se, että miehusta ei ole pannukakun tavoin vaahdossa, sillä ilma pääsee vaihtumaan paremmin. Housuina minulla oli myös niin ikän Sahran aamiaisen jälkitoimena jalkavoimilla viimeistelemät villapöksyt, jotka riittivät mainiosti mekon, takin ja sääri/säälikääryleiden kanssa pitämään jalat lämpiminä.

Kova pakkanen tarkoittaa, että lumi pysyy lumena ja ilma on kuivaa. Näin ollen aiempina vuosina nähtyä kenkien kastumista ei ilmennyt. Kengätkin tosin ovat nyt erilaiset, lähes Ragnarökin kestävää häränselkää, jotka olin vielä valjasrasvannut niin että mursunviiksinen itäsaksalainenkin olisi kateellinen. Tällä kertaa, omana häpeäpilkkunani, minulla oli jaloissani MODERNIT sääripituiset kudotut villasukat, joiden päällä oli nilkkapituiset osittain huovuttuneet neulakinnassukat, sillä polvipituiset neulakinnassukat ovat edelleen työn alla. Tämä kombinaatio jätti kengän kärjessä olevan tyhjän tilan kylmäksi, jota kautta kylmä pääsi hipsimään kenkien sisälle. Totesin aiemmin jyrsijäheinän kohtuulliseksi eristeeksi, mutta tällä kertaa sitä ei ollut mukana, ja olen edelleen kunnon kenkäheinää vailla. Pitää kait tämä projekti laittaa tulille, ehkäpä jo ensi talvena olisi sitten ihka oikeaa kenkäheinää...Sen sijaan Rikulla oli kengissään jalkoihin sidotut lampaantaljanpalat. Tämä on selkeästi kokeilemisen arvoinen idea, etenkin kun minulla pitäisi jossain arkistojen kätköissä olla islanninlampaan taljan pala jäämistönä miekan huotrasta.

Talvesta on mainittava vielä eskimoiden elikkäs inuiittien nerokas lausahdus, "hiki tappaa". Eli jos on pakko hikoilla, kosteus pitää saada pois iholta. Tämä hoituu muikkarivarustuksessa vähän kuin itsestään, nekun ovat pääosin villaa ja pellavaa. Pellava, paitsi että on hyvälaatuisena mukavaa ihoa vasten, on valmis imemään ja luovuttamaan kosteutta. Imuteholtaan se häviää puuvillalle (joka omii kosteuden, eikä luovuta sitä) ja Lotus Soft Embolle, mutta luovutushalukkuudeltaan se hakkaa jopa italialaiset. Villa taas imee kosteutta melko mukavasti, ja haihduttaakin sitä, mutta lämmittää vielä ollessaan jopa märkä. Villan ikävä puoli on toki sen potentiaalisesti aiheuttama kutina tai hankaus, mikäli sitä käyttää alimpana kerroksena.
Muut periodimateriaalit hamppu ja nokkonen, lienevät likellä pellavan ominaisuuksia (näistä olisi mielenkiintoista lukaista jonkinlaista vertailua). Silkistä minulla ei ole juurikaan kokemuksia tai tietämystä, mutta mielenkiintoisena tietona monen 1900-luvun alkupuolen retkikunnan varustus sisälsi reippaanpuoleisesti silkkiä. Alusvaatteeksi sitä olisi tosin viikinkien aikakaudella käyttänyt vain todella turhamainen ja rikas heppu.

Kylmällä kelillä keho myös kuluttaa järkyttävän määrän nestettä. Kylmyys aiheuttaa kuitenkin sen, ettei janon tunnetta synny, toisin kuin aurinkoisilla kesäkeleillä. Tällä kertaa jopa onnistuin nesteytyksessä, vaikka suolapähkinät nyt jäivätkin kotiin. Osittain tähän onnistumisen vaikuttanee se, että pääosa ajasta vietettiin kuitenkin sisätiloissa. Muutama desi pitäisi saada juotua tunnissa, ja sitä ei kyllä tullut tehtyä.

Lumisokeus on toki myös talvella vaarana, ja olenkin pohdiskellut puisia, luisia tahi sarvisia aurinkolaseja, tähän malliin. Kyllä noiden kanssa kelpaisi ratkoa rikoksia ja heittää one-linereita!

Itse tapahtuma oli mukava, "AAAA+ Will travel again", erästä osaanottajaa lainatakseni. Toivottavasti joku kameranomistaja jaksaisi itse tapahtumastakin jutun vääntää. Kiitokset kaikille mukana olleille!