Jousi aseena

Noniin, aloitetaanpa kevyesti...

Usein näkee kirjoitettavan, että "koska ihmiset käyttivät kirvestä metsätöihin, he osasivat käyttää sitä myös taistelussa" ja saman annetaan päteä myös jousella ampumiseen. Sehän on hieman kuin sanoisi, että kokki voisi ottaa veitsihippaa filippiiniläisten harrastajan kanssa, vain koska käyttää veistä, ja vieläpä isoa, päivittäin.

Olen nyt tässä yhteydessä kiinnostunut edeltävän mukaisesta väitteestä jousien osalta (myöhemmin koetan höpöttää näkemystäni viikinkien jousen käytöstä taistelussa). Lähestyn asiaa viikinkiajan puitteista, mutta sorrun näemmä välillä keskiajallekin.

Ensimmäinen naula arkkuun on luonnollisesti taktiikka, eli kiteyttäen "peura ei ammu takaisin eikä tee sotaliikkeitä".  Eli miten jousiampujat sijoitetaan, minne sijoitetaan, mitä ammutaan jne. Tällä pohdinnalla on metsällä yleensä vähemmän käyttöä.

Toinen tätä näkökantaa syövä tekijä on taistelutekniikka - jousen käyttö metsästyksessä ja taistelussa vaativat täysin eri asioita. Näin ollen käyttöperusteinen harjoittelukin (eli muodikkaasti "lajikohtainen tai lajinomainen harjoittelu" on täysin erilaista, kuten tiettyjä kompensoinnista kärsiviä henkilöitä lukuunottamatta henkilöautolla liikenteessä yleensä harjoitetaan taloudellista ja turvallista ajoa, kun kilpa-ajossa taas tärkeintä on nopeus ja auton suorituskyky viedään äärimmilleen. Jousimetsästyksessä suurin haaste ei ole itse laukaisutapahtuma, vaan siihen pääseminen (saaliin lähestyminen huomaamatta): taistelukentällä hiippailu on melko turhaa. Taistelussa kyky ampua liikkuvaan kohteeseen on tärkeää; massamaisemmassa jousimiesten käytössä taas "tulinopeus" on kriittinen osa-alue. Jousella metsästettäessä jokin on mennyt pahasti pieleen, jos maali aktiivisesti väistelee, ja tarkoitus on saavuttaa "pudottava" vaikutus jo ensimmäisellä laukaisulla, ei tehdä peurasta piikkisikaa.

 Perinteinen metsästysetäisyys on noin 20-30 metriä (osumavarmuus, metsän aiheuttama rajoite), ja suora-ammuntaa. Suuremmissa rähinöissä jousella ammutaan tietenkin kauempaa ja merkittävästi kaarevammalla radalla. Pienemmässä mittakaavassa tuollainen 30 metrin etäisyys on periaatteessa mahdollinen, mutta mietitäänpä sitten tätä matemaattisesta näkökulmasta: hyökkäävä ihminen etenee noin 7m/s, eli 30 metriä noin neljässä sekunnissa. Tässä ajassa ehtii ampua yhden nuolen, jos hermo pitää - ja välitön vaikutus on saavutettava, tai käy huonosti. Jos hyökkääjiä taas on useampi, käy huonosti joka tapauksessa.

Kolmas, usein unohduksiin jäävä asia on psykologia. Kaikeksi onneksi (toisen ihmisen) tappaminen on ja on aina ollut valtaosalle ihmisistä vastenmielistä. Vaikka pitkän kantaman aseena jousi hieman psyykeen kannalta helpottaakin toisen tappamista, ei se sitä mahdollista: vielä toisen maailmansodan aikaankin suuri osa sotilaista ampui vain tähtäämättä kohti vihollista, jos ampui ollenkaan.

Todetaan nyt vielä, vaikka se asiaa vain sivuaakin, että metsästysjousen paunamäärä liikkuu 41-60 paunan välimaastossa, kun taas viikinkiajan harvojen jousilöytöjen (kuten Hedeby) paunamäärä on arvioiden ja replikoiden perusteella 75-90. Henkilö, joka kykenee mukavasti jännittämään 40 paunan jousen, kykenee todennäköisesti jännittämään jopa 90 paunaisen jousen - osumatarkkuus ja tehtävissä olevien toistojen määrä onkin sitten eri asia - harvempi punttisalillakaan treenaava pistää heti kerrasta 100% lisäpainoa lähellä maksimiaan olevaan painomäärään, ja kokeilee, että "lähtiskö". Kun siitä riippuu oma elämä, vain hullut ottavat tällaisen riskin. Näin ollen, kenelle Hedebyn jousi sitten kuuluikin, on hän harjoittanut jousen käyttöä nimenomaan aseena, eikä siis vain tullut pystymetsästä riviin - sama pätee kuuluisiin keskiajan jousiampujiin, erityisesti englantilaisiin ja kymreihin. Huomatkaa siis: jousiampuja. Ampuja. Ei metsästäjä.