Panssaria on vaikea läpäistä. Totta, se on koko panssarin pitämisen pointti - jos kuka tahansa löisi siitä läpi, miksi panssaria ylipäänsä pidettäisiin? Homman varsinainen ydin onkin siinä, että jos kerran olet riittävän taitava saamaan panssariin voimakkaan iskun, joka sinänsä vaatii etäisyydenhallinnan ja oikeanlaisen kehon asennoimisen suhteen melko paljon, miksi suunnata isku panssariin, kun sen voisi aivan yhtä hyvin suunnata suojaamattomiin tai heikommin suojattuihin vartalon osiin? Viikinkiajalla panssari (ketjuhauperkki tai lamellaariliivi) peittää käytännössä vain torson ja yläreidet; näille alueille löyminen on yleensäkin ottaen hankalaa, koska edessä on yleensä vastustajan kilpi ja ase. Todennäköisimmät osumakohdat ovatkin olleet sääret tai alareidet, asekäden ranne ja pää. Näin ollen, miksi yrittää osumaa vaikeasti tavoitettavaan paikkaan, joka on vielä lisäksi panssaroitu, kun paikkoja on auki kaulassa, kasvoissa, nivusissa ja kainaloissa. Olemme seurassamme harjoitelleet veitsitekniikkana pistoa lyhyen ketjupanssarihihan sisäpuolelle (ei sparritekniikka, huom.), ja saagoista löytyy kuvauksia pistoista yläviistoon ketjuhelman alta. Aivan kuten muutenkin taistelussa, osumakohdalla on huomattavasti suurempi merkitys kuin iskun voimalla.
Vaikka panssari suojaisikin viilloilta, välittyy iskusta edelleen niin sanottua blunt damagea, jonka voisi suomentaa vaikkapa painevaikutukseksi tai murskavaurioksi - panssarin alla onkin todennäköisesti täytetty tai useasta päällekäinommellusta kankaasta koostuva toppatakki (joka tunnetaan noin miljoonalla eri nimellä, joista harvalla on tarkkaa tai eri kirjoittajien kesken edes samaa määritystä, kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä gambeson tässä yhteydessä), jonka pääasiallinen idea metallisen panssarin kanssa käytettäessä on suojata käyttäjäänsä juuri tältä. Tästä primääritarkoituksestaan huolimatta gambeson suojaa myös läpäiseviltä osumilta, eli myös se on läpäistävä jotta vastustajaan saadaan riittävää vaikutusta.
Kun taas puhutaan nuolista, on panssarin läpäisyllä oikeasti jotain merkitystä - ammuttaessa kaukaa ihmisen kokoiseen liikkuvaan maaliin osuminen ylipäänsä on siinä määrin vaikeaa, että osuma suurella todennäköisyydella tulee panssariin. Luonnollisesti, tähänkin voidaan vaikuttaa pyrkimällä tähtäämään päähän (kuten esim. Hastingsin taistelussa, tällöin tosin yrityksenä ohittaa kilpimuurin eturiven kilvet) tai jalkoihin, ja ratsumiesten kohdalla hevoseen (esim. Crécy). Uskoisin että jollain etäisyydellä jousi riittää heittämään nuolen ketjupanssarin lävitse, haluan kuitenkin itse suorittaa tästä testejä jossain välissä; netin testejä tutkiessa on huomioitava yleensä seuraavat asiat: nuolen kärki on bodkin-tyyppiä eli "panssaria läpäisevä" (olen hieman eri mieltä tästä perusteesta bodkinille, mutta siitä joskus toiste), ammutaan lähietäisyydeltä ja ns. butted-mailiin, eli ketjuun, jonka lenkin päät on vain työnnetty toisiaan vasten. Historiallisesti autenttinen riveted eli niitattu ketju, jossa yksittäiset lenkit on suljettu niiteillä, on tätä kestävämpi (jos laitat kätesi OK-asentoon, ja yrität nyhtää etusormea ja peukaloa erilleen, se onnistuu jossain vaiheessa - jos ne olisi niitattu yhteen, vaadittava voima on merkittävästi suurempi). Jousen vetopaino on joko todella pieni tai todella suuri.
Edeltävästä ränttäyksestä huolimatta, panssareita on saagojenkin mukaan läpäisty, yleensä keihäällä tai tanskalaiskirveellä. Tämä tuskin kuitenkaan on ollut iskun alkuperäinen tavoite, vaikka tällainen taktinen optio on ollut näiden aseiden käyttäjien hyvä tiedostaa. Muistettava on kuitenkin myös, että panssari on viikinkiajalla ollut erittäin kallis ja siten harvinainen näky, joten sitä vastaan taisteleminen ei liene varmastikaan ollut se keskivertosoturin päällimmäinen miete.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti