keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Uskonto on pysyvää kuin liitto italialaisten kanssa (*


Viikinkien usko on useimmille meistä tuttu, jos ei muuten niin Peter Madsenin loistavasta Valhalla-sarjakuvasta, ja suomalaiskantaisempi näkökanta ainakin tunnetuimpien jumaluuksien osalta myös koulun penkiltä (ainakin omalla kohdallani, toivottavasti näin myös nykyään). Tämä usko vaihtui skandinaviassa kristinuskoon loppujenlopuksi melko lyhyen ajan sisällä. Miksi vanhat jumalat hylättiin, ja miten tämä tapahtui?

Näin yleisenä lätinänä, vaikka yhteisöllinen vapaus viikinkiajalla oli ainakin keskiajasta saatua yleistä kuvaa vahvempi, ei se pienissä yhteisöissä voi kuitenkaan määrätön olla. Eli siis, vastuu piti kantaa yhteisöä kohtaan eikä syyttää yhteiskuntaa ja elää muiden siivellä. Tästä syystä perimysjärjestyksen köyhdyttämät aloitekykyiset nuorukaiset lähtivät ryöstelemään muita kansoja, sillä ostoskeskusta ei ollut vielä keksitty eikä mummojen potkimisesta saanut pojoja. Näin ollen yhteisö jarruttaa yksittäisten henkilöiden näkymysten eroavuutta, tai oikeammin sen näkyvyyttä, mutta muutos riittävän suuressa populaatiossa aiheuttaa muutoksen muussakin. Tai sitten seuraa uskonsota, ja sehän se vasta fiksua onkin. Makuasioista ei voi kiistellä, tiedetään jo ala-asteella (vaikka sekin on nykyään joku alakoulu...).

Ja sitten tarkemmin asiaan: yksi ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisimmista aihetta koskevista teorioista on esitetty Osprey-kustantamon kirjassa Medieval Scandinavian Armies 1 (nojoo, ei nyt ihan 100% luotettava tieteellinen lähde, muttei se näkemyksen ideaa latista). Yksinkertaistaen, tässä historoitsijat D. Lindholm ja D. Nicolle esittävät näkemyksen, jossa kuningas (joka ei nyt vielä vastaa kuninkaan määritelmää siten kuin me sen tunnemme) ei enää saanut tuloja "kolonioista" eli mm. vauraasta asutuksesta keskisessä Englannissa (ns. Dane Law, josta saatiin hopiaa eli danegeldiä). Valta oli kuitenkin säilytettävä, ja tähän saumaan tuli uskonto, jonka uskonnollinen instituutio (=kirkko) oli sitä mieltä, että kuninkaalle kuuluu jumalainen valta ja sitä myöten kaikki maat ovat hänen. Joten kärjistetysti ei muuta kuin kättä päälle, kuningas ja valtakunta kristityiksi, maat kuninkaalle (josta niitä voi sitten kätevästi palveluksia vastaan jakaa eteenpäin) ja kirkolle provikat. "Odinin kosto" katoliselle kirkolle tuli sitten myöhemmin, kun ystävämme Martin elikkäs Martti joka saarnasi hengellisempien arvojen puolesta, joihin myös vaatimattomuus kuului. Tästä jännästi tulkittuna hallitsijain mielestä kirkkojen varat ja alttarikoristeet oli ryöstettävä valtiolle, onhan se oikeus ja kohtuus.

Vapaaehtoisen kääntymisen lisäksi on tietenkin näitä sovittuja juttuja, kuten Rollon ja Kaarle Yksinkertaisen diilinä pala Atlantin rannikkoa<->kristinusko&vasallius. Tuo pala ja hieman lisää tunnetaan sittemmin Normandian nimellä.

D.-miesten yllä mainittu teoreema on mielenkiintoinen ja suhteellisen uskottavalta tuntuva, mutta se tuskin on koko totuus. On tietenkin selvää, että viikingit ovat olleet muutenkin tekemisissä kristittyjen kanssa kuin lyödessään heitä miekalla, ja että läheikkäin olevat kulttuurit luonnollisesti vaikuttavat toisiinsa. Näin ollen muun Euroopan siirtyessä instituoituun kristinuskoon valtakunnallisten olojen muutenkin järjestäytyessä, vaikutus on varmasti tuntunut myös pohjoisessa. Kristillistyminen on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, ja kun se on saavuttanut kriittisen massan, sitä on voitu kannattaa ihan avoimesti myös hallinnon puolelta, oli kirkko sitten sotkeutunut hengellisine vaalirahoineen aiheeseen tai ei. Suomalaisten ja balttien vanhakantaisuus tällä saralla näkyy kenties juuri siksi, ettei näillä alueilla ollut vastaavanlaista keskushallintoa. Ainakin suomalaisilla tähän tukea antaa tietty myös jäykkä mutta joustamaton paksukalloisuus.

Mutta virallinen uskon vaihtuminen ei toki tarkoita perinteiden vaihtumista, vaan ne ovat lähinnä sekoittuneet toisiinsa, ja molempia uskontonäkymyksiä on voinut esiintyä rinta rinnan (kuten Beowulf-elokuvassa todettu "uhraammeko myös sille uudelle jumalalle?"). Eikä tämä koske vain aikaa tuhat vuotta sitten, sillä kirkonmiehet valittelivat vielä 1800-luvullakin Suomessa vanhojen pakanallisten perinteiden vaalimisesta (erityisesti sadonkorjuuseen ja kevääseen liittyen), ja edelleen joulutontut ja juhannustaiat kuuluvat kulttuuriimme. Ja onhan yule meille yhä tuttu jouluna, vaikkei Pukilla enää olekaan sarvia.

Vita brevis, Tara Pitka!

*) Tämä blogi tahi sen kirjoittaja ei tue kiihotusta mitään kansanryhmää kohtaan. Ei edes italialaisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti