Nollan alapuolella

© Steve

Hetkeen ei ole Pohjan miehen raivoa kuultu, eikä kuulla nytkään kovin kummoisesti. Haarniskaneuroottisen ystäväiseni kanssa kuitenkin teimme thrahteerin, jonka mukaisesti kevään aikana julkaisemme kumpainenkin jonkin sisältörikkaan artikkelin, joka tämä ei siis ole.

Aiheena tällä kertaa on viking extreme cold survival, eli asustus talvisessa Rosalassa 3.-5.2.2012. Valitettavasti pääsin itse paikalle vasta lauantai-aamuna, sillä orava oli pyörässään ja siten minäkin. Pakkasta lauantainakin kuitenkin riitti, noin -24 celciusasteen hujakoille. Tämä on kylmin keli, jossa olen muikkareissa liikuskellut. Ja hyvin pelittivät.

Kylmällä kelillä on tärkeää pitää kehon ääreisosat, kuten kädet, jalat ja yllättäen myös pää, lämpimänä. Parinkymmenen pakkasasteen kohdalla päästä hehkuu jopa noin 80% kaikesta kehon luovuttamasta lämmöstä - tähän siis kannataa erityisesti paneutua. Itse ratkaisin ongelman pitämällä neulakinnaspipoa ja/tai ohutta villaista hartiahuppua. Hupun hyvä puoli on siinä, että se suojaa myös kaulan, ja lämmittää myös kasvoja muodostamalla niiden alueelle tietynlaisen "lämpöpallon". Lisätehoa saa laittamalla jonkinlaisen kaulaliinan kasvojen poikki, jolloin tämä paitsi lämmittää nenää ja poskipäitä, myös vähentää lämmön haihtumista.

Käsissäni minulla oli Brigiltä hankitut neulakinnaslapaset, joiden totesin olevan riittävät jopa näihin oloihin. Lauttasatamassa tuuli kuitenkin Rosalan viikinkikeskuksen suojaista painannetta enemmän, jolloin sormia alkoi palella. Niinpä olen kotiin päästyäni huovuttanut lapasia lämpimällä vedellä tehdäkseni kudoksesta tiiviimmän, ja siten tuulenpitävämmän. Tuulisempiin keleihin tumput, jotka siis koostuvat pussiksi ommellusta lampaantaljasta, jossa on aukko peukalolle, olisivat olleet paikallaan.

Tuulesta on mainittava se, että paksu villainen vaate pitää tuulta myös kohtuullisen hyvin. Ja tällainen oli Sahran minulle ompelema birkalaistakki. Takin, kuten myös mekon (jota usein tunikaksi kutsutaan), hyvä puoli on se, että se lämmittää myös reisiä. Erona tässä esim. moderneihin toppahousuihin on kuitenkin se, että miehusta ei ole pannukakun tavoin vaahdossa, sillä ilma pääsee vaihtumaan paremmin. Housuina minulla oli myös niin ikän Sahran aamiaisen jälkitoimena jalkavoimilla viimeistelemät villapöksyt, jotka riittivät mainiosti mekon, takin ja sääri/säälikääryleiden kanssa pitämään jalat lämpiminä.

Kova pakkanen tarkoittaa, että lumi pysyy lumena ja ilma on kuivaa. Näin ollen aiempina vuosina nähtyä kenkien kastumista ei ilmennyt. Kengätkin tosin ovat nyt erilaiset, lähes Ragnarökin kestävää häränselkää, jotka olin vielä valjasrasvannut niin että mursunviiksinen itäsaksalainenkin olisi kateellinen. Tällä kertaa, omana häpeäpilkkunani, minulla oli jaloissani MODERNIT sääripituiset kudotut villasukat, joiden päällä oli nilkkapituiset osittain huovuttuneet neulakinnassukat, sillä polvipituiset neulakinnassukat ovat edelleen työn alla. Tämä kombinaatio jätti kengän kärjessä olevan tyhjän tilan kylmäksi, jota kautta kylmä pääsi hipsimään kenkien sisälle. Totesin aiemmin jyrsijäheinän kohtuulliseksi eristeeksi, mutta tällä kertaa sitä ei ollut mukana, ja olen edelleen kunnon kenkäheinää vailla. Pitää kait tämä projekti laittaa tulille, ehkäpä jo ensi talvena olisi sitten ihka oikeaa kenkäheinää...Sen sijaan Rikulla oli kengissään jalkoihin sidotut lampaantaljanpalat. Tämä on selkeästi kokeilemisen arvoinen idea, etenkin kun minulla pitäisi jossain arkistojen kätköissä olla islanninlampaan taljan pala jäämistönä miekan huotrasta.

Talvesta on mainittava vielä eskimoiden elikkäs inuiittien nerokas lausahdus, "hiki tappaa". Eli jos on pakko hikoilla, kosteus pitää saada pois iholta. Tämä hoituu muikkarivarustuksessa vähän kuin itsestään, nekun ovat pääosin villaa ja pellavaa. Pellava, paitsi että on hyvälaatuisena mukavaa ihoa vasten, on valmis imemään ja luovuttamaan kosteutta. Imuteholtaan se häviää puuvillalle (joka omii kosteuden, eikä luovuta sitä) ja Lotus Soft Embolle, mutta luovutushalukkuudeltaan se hakkaa jopa italialaiset. Villa taas imee kosteutta melko mukavasti, ja haihduttaakin sitä, mutta lämmittää vielä ollessaan jopa märkä. Villan ikävä puoli on toki sen potentiaalisesti aiheuttama kutina tai hankaus, mikäli sitä käyttää alimpana kerroksena.
Muut periodimateriaalit hamppu ja nokkonen, lienevät likellä pellavan ominaisuuksia (näistä olisi mielenkiintoista lukaista jonkinlaista vertailua). Silkistä minulla ei ole juurikaan kokemuksia tai tietämystä, mutta mielenkiintoisena tietona monen 1900-luvun alkupuolen retkikunnan varustus sisälsi reippaanpuoleisesti silkkiä. Alusvaatteeksi sitä olisi tosin viikinkien aikakaudella käyttänyt vain todella turhamainen ja rikas heppu.

Kylmällä kelillä keho myös kuluttaa järkyttävän määrän nestettä. Kylmyys aiheuttaa kuitenkin sen, ettei janon tunnetta synny, toisin kuin aurinkoisilla kesäkeleillä. Tällä kertaa jopa onnistuin nesteytyksessä, vaikka suolapähkinät nyt jäivätkin kotiin. Osittain tähän onnistumisen vaikuttanee se, että pääosa ajasta vietettiin kuitenkin sisätiloissa. Muutama desi pitäisi saada juotua tunnissa, ja sitä ei kyllä tullut tehtyä.

Lumisokeus on toki myös talvella vaarana, ja olenkin pohdiskellut puisia, luisia tahi sarvisia aurinkolaseja, tähän malliin. Kyllä noiden kanssa kelpaisi ratkoa rikoksia ja heittää one-linereita!

Itse tapahtuma oli mukava, "AAAA+ Will travel again", erästä osaanottajaa lainatakseni. Toivottavasti joku kameranomistaja jaksaisi itse tapahtumastakin jutun vääntää. Kiitokset kaikille mukana olleille!

Hämärän rajamailla

Järjestimme seurallamme ensimmäisen oman elävöitystapahtuman (josta erityiskiitos pääjärjestäjä Sigridille), tapahtumapaikkana metsän ja peltojen varrella oleva 1700-luvulta periytyvä maalaistalo pihapiireinään Laihialla. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun koetimme olla koko ajan periodisti myös puheenaiheiden ja -parren kautta (materiaalin aikakautisuuteen on tietoisesti panostettu jo reilu vuosi) - kokemusten perusteella tämä ei varmasti ole ainakaan omalle kohdalleni viimeinen kerta. Tämä mennee tietyssä mielessä lähelle larppaamista, joskin tässä tapauksessa periodminäni ei ole vaihtuva hahmo, vaan sama henkilö jatkuvasti - eli kenties mennään siis lähelle vuosia samoilla hahmoilla jatkuneita larppeja.

Itse tapahtumassa ei mitään ihmeempää tehty, ainoastaan arkista puuhaa paikalle kokoontuneen väen kanssa, sillä (erittäin hyvä ja riittävä) ruoka piti laittaa, puut pilkkoa ja sauna lämmittää. Samalla puuhailtiin erikoisempia askareita ja kertoiltiin tarinoita: kuka toi syvästä etelästä rumasti koristeltuja hopeaisia korulevyä, kuka veisti uutta keihäänvartta, kuka kehui vaihtaneensa svealaisen kanssa kirveenterän tämän miekkaan. Kekrillä oli myös osansa tapahtumassa.  Illalla pelailtiin noppapelejä ja Kuninkaan lautaa, hnefatafl:ia (näistä kirjoittelen erikseen). Järjestin myös kolmiosaisen jousikilvan, jonka tilan isäntänä toiminut Johan voitti 2-1. Itse voitin nopeusosion, tarkkuus- ja epäsuoran ammunnan (kiitokset Thorstenille tästä ideasta) osiot menivät siis Johanille.

Koko tapahtuma meni, paikalle löytämistä lukuunottamatta, kaiken kaikkiaan erittäin mukavasti. Nostan kuitenkin esiin muutaman tilanteen päästäkseni tämän kirjoituksen sisällölliseen ytimeen: Illalla metsä ja pellot olivat täysin mustuutta mutta pihapiiri oli ulkotulin rajattu - muistan hetken miettineeni, että tuosta eivät petoeläimet uskalla. Ajatus ei voinut olla täysin nykyminäni, sillä vaikka syrjäseudulla oltiinkin, mitään lihavaa pupua vaarallisempaa alueella ei ole. 

Vieläkin vahvempi kokemus tuli saunan yhteydessä, sillä jostain syystä löyly hiipui vaikka aiemmin saunaa käyttänyt naisväki kehui löylyjä. Liekö sitten vettä vuotanut tulisijaan, ja polttopuutkin pesutuvan yhteydessä päässeet kostumaan. Yrityksistä huolimatta kiuasta ei tahdottu saada palamaan kunnolla, puut ainoastaan kytivät. Johan haki tässä vaiheessa keittiön uunia varten tehtyjä pienempiä, kuivia puita, sekä ison savikupillisen olutta saunatontulle. Ja kas, pian saatiin kiuas taas toimimaan, ja hyvät löylyt aikaiseksi. En tuolloin osannut sanoa, oliko kyse paremmasta palavasta materiaalista, vaiko saunatontun lepyttämisestä -  enkä osaa sitä vielä tätäkään kirjoittaessani varmaksi sanoa.

Toisinaan elävöittäessä saa edellä mainitun kaltaisia kokemuksia, joita voisi kuvata parhaiten termillä "välähdyksiä tuhannen vuoden takaa" - tilanteita, joissa nykyminä tuntuu fantasialta ja periodminä on todellisuutta. Usein nämä kestävät vain muutamia sekunteja, joka psyykkisen terveyden ja arkielämän toimintakyvyn kannalta lie varmaan vain hyvä asia. En ole ainut joilla tällaisia hetkiä on, Hyvärin kanssa tästä nimittäin puhuttiin vuoden alussa, Hiiden hirveä hiihdettäessä, ennen Suurta Paloa (uuni on muuten viimeisimmän tiedustelutiedon perusteella rakennettu uusiksi!).

Yleensä nämä välähdykset tuntuvat tulevan silloin kuin ympärillä on mahdollisimman vähän asioita muistuttamassa nykyajasta; esimerkiksi öinen Pukkisaari viime talvena oli paikka, jossa lumessa kahlatessaan heti pääsi tämän suuntaiseen tunnelmaan. Toisaalta nykyajan katoamistakaan ei välttämättä vaadita, esimerkiksi viimeisimmässä Rosalassa mennessäni nukkumaan Idänkävijän majaan, minuun iski hetkellinen tunne siitä, että kyseessä tosiaan oli mökillinen pitkän päivän jälkeen nukkuvia sotureita - vaikka juuri oli lähdetty sähkövalon valaisemasta saunasta.

Yhtä kaikki, kokemus on lyhykäisyydestään huolimatta erittäin voimakas ja miellyttävä, ja pyrkimällä olemaan ja elämään mahdollisimman aikakautisesti pidemmän aikaa, näitä kokemuksia tuntui tulevan useammin. Kyse ei ole todellisen itsensä kadottamisesta tai mielen jakautumisesta eri persooniin, vaan mielestäni enemmän jonkin uuden osion löytämisestä omasta itsestään.

Mikäli tätä joku elävöittäjä erehtyy lukemaan, kertokaa toki omia kokemuksianne vastaavasta, koska ilmiö kiehtoo minua. Ja mikäli kukaan muu ei tunnusta moista kokeneensa (Hyväriä ei kait tässä yhteydessä lasketa) niin tiedän sitten hakeutua ajoissa hoitoon;)

Suolattomat pähkinät ja muita kauhutarinoita

Juu, eli Pukkisaareen suunnattiin taas.

"Valmisteleva" viikko oli kyllä itselleni melkoista hurlumheimixiä, sillä ylitöitä oli joka päivä joten pakkaus hoidettiin perinteisesti viime tinkaan, mutta käsityöprojektit jäivät (taas) kesken. Poikkeavaa tässä valmistelussa useimpiin muihin kertoihin oli kuitenkin se, että ehdin nukkua kunnon yöunet pakkaamisesta huolimatta (kenties juuri siksi, etten yrittänyt viimeiseen asti tehdä käsitöitä valmiiksi...), mikä tulikin tarpeeseen sillä ajomatka oli pitkä ja sille lähdettiin perjantaina suoraan töistä. Perille pääsimme auringon juuri parahiksi laskettua. Onneksi minulla, kuten Rautakyyllä, on hyvä pimeänäkö. Siitä toisesta pimeässä toimivasta ominaisuudesta en lähde tässä itse antamaan lausuntoa :)

Itse häppeninki sujui mukavissa merkeissä, erityiskiitokset Sommelolle/Harmaasusille teltan lainasta. Se oli, paitsi tilava (toimi välillä myös sade-evakkotelttana ja varustevarastona myös muille elävöittäjille), myös edesauttoi kummasti matkan sujuvuutta ja keskinopeutta, kun ei tarvinnut peräkärryn kanssa seikkailla moottoritiellä. Muuten meno markkinoilla oli vastaavaa hienoutta kuin viime vuonna; yleistä hengailua, soturikilpaa muutaman tunnin välein sekä taisteluesitys per päivä (ja hieman sparrinäytöstä lauantaina). Kauppiaita oli miellyttävästi hieman viime vuotta runsaammin ja elävöittäjiä ja yleisöäkin ihan kelpo määrä. Vaikka soturikilpa ei sujunutkaan omalla kohdallani aivan loisteliaasti, sain kuitenkin revanssin minua vuoden alussa vältelleestä Hiiden Hirvestä, sekä toinen sija tasapainoiluosiossa. Juoksukisankin hävisin vain sen osakilpailun sittemmin voittaneelle. Mutta jos pitää selittää, on jo hävinnyt. Ilokseni syntyi kuitenkin uusi perinne, sillä jo toista vuotta peräkkäin Kaartilainen voitti soturikisan. Tänä vuonna oli palkintona hieno ja ennenkaikkea suuri Wolinista tuotu viitansolki.

Sparrauksessa pääsin ottamaan mittaa paristakin tapparamiehestä (tamperelaiset, rauhoittukaa: nyt on kyse aseesta, ei jääkiekkojoukkueesta), siihen ei usein ole mahdollisuuksia. Inhottavia nuo pitkän ulottuvuuden aseet:) Muutenkin on mukava päästä treenailemaan muiden seurojen jäsenistön kanssa, niissä aina oppii jotain uutta.

 Taistelunäytökset taas olivat, jos ei nyt välttämättä taistelullisesti tai taistelumenestyksellisesti hienoa, niin ainakin juonellis-fiilinkisesti hulppeita! Siinä piispa Laurentius saapui laivalla sveanmaalaisine joukkoineen käännyttämään pakanoita - minä olin tässä Kiesuksen joukoissa. Tämä tarkoitti, että pääsin vihdoin ja viimein viikinkilaiva Sotkan matkaan, ja onhan se maihinnousu aina hienoa, viimeksi sen pääsi kokemaan pari vuotta sitten Saltvikissa. Wanha usko oli kuitenkin voimissaan, eikä pro bono työskentelevistä sotureista ja ristiretkeläisistä koostunut semper fi merijalkaväki , piispan englantia, ruotsia ja satunnaisia latinankielisiä lentäviä lauseita sisältäneestä messuamisesta huolimatta, päässyt voitolle, quod erat demonstrandum. Meillä ei ollut mukanamme signoa, jossa vincerettää, mutta vastapuolella oli lappnoit apunaan, ehkäpä siinä syy (autem non...). Näinpä Piispa Laurentius joutui molemmilla kerroilla tilaamaan Piispa Henrikin ilman jäitä, ja eipä hänen sotureilleenkaan käynyt juuri paremmin, vaan lopputuloksena oli habeas corpus (lit.). Sunnuntain taistelussa olin nokkelana kuitenkin jättänyt ukonvasaran kaulaani, joten "Ukko, Ukko, jätte trevlig gubbe" säästi henkeni, vaikka jonkinasteinen orjuus odottikin. Sotkalla seilaamisen lisäksi pääsin toteuttamaan näissä taisteluissa toisen pitkään toteuttamatta olleen haaveeni, eli huutelemaan "Deus Vult" rynnäköidessäni. Tämä oli nykyisellään myös lähialueiden ristiretkistä ja miekkalähetyksen historiasta kiinnostuneelle elävöittäjälle pieni mutta ah niin iloinen asia!

Varusteita ei tullut tällä kertaa hankittua, tosin nykyisessä tilauskannassa olevaa takkia pääsin sovittamaan, kiitos erään käsinompelun epäjumalattaren. Tämä takki on erittäin vaarallinen jopa tässä tilassaan. Epäilen, että kun se valmistuu, en uskalla laittaa sitä päälleni. Voi nimittäin olla, etten ota sitä koskaan pois...

Solmulta tilaamani TorakkasaumallaTM koottu nahkalaukku löysi myös onnellisen omistajansa. Nyt on vihdoin mahdollisuus pitää pokkarikameraa matkassa periodiin piiloutuneena.

Varustehankinnattomuudestani huolimatta totesin kuitenkin tarvitsevani kaksi asiaa: polvipituiset neulakinnassukat (jo tilauksessa) edesauttamaan nukkumisessa, sillä jostain syystä pohkeisiini tuli vilu aamuyöstä, vaikka muuten oli lämmin kosteasta ja tuulenvirisestä yöstä huolimatta. Yövarustukseni muuten koostui kolmesta 90x60cm2 kaislamatoista (no okei, ovat maissia, mutta eipä aiheuta heinänuhaa toisin kuin halvimmat muunsorttiset matot, joihin olen törmännyt, enkä ainakaan itse eroa niitä kaislamatosta), joiden päällä oli kolme karvakamua (lampaantaljaa), joiden päällä viltti, ja toinen viltti peittona. Tyynynvirkaa hoiti varavaatteilla pehmitetty haarasäkki. Alimmaisena teltan pohjalla oli moderni pressu pitämässä maasta nousevaa kosteutta poissa. Tuon modernin häirikön voisi korvata kenties jollain öljytyllä/vahatulla kankaalla. Ehkä jonain päivänä...

Tuolla setillä yöpyy ihan mukavasti jopa syksyisessä Pukkisaaressa, kunhan muistaa ottaa ylimääräiset vaatteet yöksi pois, jotta ihoa vasten oleva kosteus pääsee paremmin haihtumaan -> tulee lämpimämpi ja nopeammin (näinpä pidin pelkkiä MahtikalsareitaTM öisin). Tämä ylimääräisten varusteiden poisto on erityisen tärkeä, jos vaeltelee puuvillaisissa varusteissa, periodit pellava ja villa ovat kyllä mukavan hengityskykyisiä materiaaleja, mutta kyllä nekin likaantuessaan "tukkoon" menevät, joten suositan siis tätä proseduuria kaikki tyynni myös niiden kohdalla. Toinen vinkki on, että jalat pitää pitää lämpiminä (itse targetoin tätä neulakinnassukilla), ja kolmantena pään ja kaulan alue kannattaa pitää lämpimänä, koska pään kautta haihtuu erittäin paljon lämpöä. Kaula kannattaa suojata ihan vaan vilustumista vastaan. Itse hoidin jälkimmäiset suojaukset villahupulla. Jos jostain syystä tahtoo pitää käsiään peitteen ulkopuolella, niin kannattaa pitää jotain (villaista) paitaa ja neulakinnaskintaita. Uskoisin että tällä setillä pärjää jo aika kirpeissäkin ilmoissa, pakkassäälle tarvittasiin vaan paksumpi päällysviltti, jonka sisäpinnassa oleva karvakamu ei varmaan haittaisi. Tietenkin, jos olet kuten Ene, et tarvitse mitään edellä mainituista, ainoastaan alusvaatteen - ja senkin vain sosiaalisista syistä.

Noniin, lillukan varsiin takerruttiin taas. Eli siis se toinen tarvittava värkki on "maihinnousukengät", totesin nimittäin eilen että jalassani on muistona parikin palaa Pukkisaaren rantakalliota, joista yksi siru on suorastaan häkellyttävän syvällä, ja ilmoittaa innoissaan kaivautumismenestyksestään joka askeleella. Ja venyttelystä on muuten apua, jalanpohjan kaivelu ei ole erityisen ergonomista...Pitänee pohtia, josko vanhoihin kengänrauskoihini saisi vielä loihdittua sen verran eloa, että ne tuohon maihinnnousutarkoitukseen kelpaisivat. Uusia artoklopoja ei viitsisi tuollaiseen käyttöön tuhria.

Rupesin miettimään myös housun pulttujen suihin naruja tai narukujia, joilla pultut voisi kätsysti nostaa ylös ja kiinnittää vyöhön. Nyt ratkaisin tämän housujenkasteludilemman solmimalla lautanauhalla pultut polvien yläpuolelle, mutta tämä ei ole erityisen hyvä ratkaisu pitkällä tähtäimellä, nimittäin pulttupaketit tahtoivat luisua auki. Kätevyyden lisäksi noilla kiinnitysnaruilla saa aikaan bermudashortsien puutteessa kunnon merirosvo-lookin.

Reissun pettymys oli muuten suolapähkinät. Jumankavita, suolattomampia pähkinöitä saa kyllä hakea! Säälittävät 1,1% suolaa sisältäneet pähkylät aiheuttivat sen, että riittävästä nesteytyksestä huolimatta tuli pää kipeäksi ja yöllä piti käydä puistossa, jottei rakko olisi poksahtanut. Ensi kerralla oma suola mukaan, jotta nesteet pysyvät järjestelmässä.

Sen verran oli taas mukavaa, että Pukkis pitää käydä taas ensi vuonnakin kokemassa. Katsotaan, josko vaikka jälleen (ainakin) kahteen kertaan.

 - -

Kiitän tässä syksyn alkaessa ja elävöityskauden päätöksen yhteydessä kaikkia elävöityskavereita kuluneesta vuodesta. Ihmiset ovat kyllä tässä harrastuksessa parasta, ja se on näinkin introvertilta luonteelta erityisen vahva toteamus. Nähdään siis taas ensi vuonna!

Suolaisen lahden hirviöt

Noniin, tämä blogaushan on sitten tehokkaasti myöhässä. Piti kirjoittaa se het tapahtuman jälkeen, mutta jäi sitten kesken.
Mutta ei se mitään, hyvää kannattaa odottaa ja silleen...eiks joo?

Saltvikista on kotiuduttu. Elävöitysrajoittuneille tiedoksi, että kyseessä on Suomen suurin viikinkiajan tapahtuma, eikä se Pohjoismaisella standardillakaan ole mikään minitapahtuma.

© Platinakettu

Reissujärjestelyt olivat painajaista tänä vuonna, eikä kaikkein vähiten erään tietyn lauttayhtiön toiminnan vuoksi. Jotkut jopa jättivät saapumatta ihan vain siitä syystä, ettei yhtiö, jonka toimintana on liikuttaa ihmisiä ja ajoneuvoja meriteitse, kyennyt siihen. Kohdallamme tilanne ei kuitenkaan onneksi ollut aivan noin katastrofaalinen, ja pääsimme reissuun.

Elävöitysväkeä oli hieman aiempia vuosia vähemmän, johtuen paitsi em. laivayhtiöstä, myös osittain siitä että Harmaasudet priorisoivat Ropeconia (jonka yhtenä pääjärjestäjänä ovat), joten tunnelma ei ollut aivan yhtä huumaava kuin aiempina vuosina, mutta kyllä se silti hyvä oli. Mukavaa porukkaa, hyvät taistelut (ja turvalliset!), saharanlämpöiset kelit, sekä paljon kauppiaita joiden taskuun roposensa vuodattaa - kaikenkaikkiaan siis kaiken vaivan arvoinen!

Näin sivuhuomautuksena: kaikesta hommatusta tilpehööristä olen kaikkein onnellisin Pablolta ostamastani period-tiskiharjasta, mitenköhän sitä on aiemmin tullut toimeen muovisella? Muina ostoksina listalle päätyivät tuliaisten ohella erittäin tarpeeseen tullut puinen rasia, muutama pronssisolki, puolalainen puutuoppi ja asevyö, pieni veitsi Miken kautta, lautanen Torkkelilta, sekä vuoden metsästyksen jälkeen viimein latvialaiset säälikääryleet, uhkailun jälkeen myös laventelipussukka Triskeliltä. Ja nahkalaukku Solmulta lähti tilausjonoon. Homma lähti viimeisenä päivänä hieman hansikkaasta ja nyt on myös takki Merviltä tilattuna...no, talvisettini kyllä kaipailikin sellaista! Ja erästä mainosta lainatakseni, olen sen arvoinen:)

Vastapainoksi ylijäämäketjua lähti myyntiin, tilausta nuolista on sisässä ja jopa ns. Kahden puusepän arkku lähti m-t-o -periaatteella.

Erityismaininta vielä siitä, että Koskenkurvi oli tällä kertaa Absolut Koskenkurvi, sillä myös ruotsalaiset taistelijapoppoot majoittuivat sinne, joten heidän kanssaan tuli myös hengattua aiempia vuosia enemmän, millä luonnollisesti oli positiivinen vaikutuksensa myös taistelukentälle. Viimeinen mättö päätettiinkin joukkorynnäkköhalaukseen, joka oli paitsi hauska, myös kuvasti tunnelmaa taistelijoiden keskuudessa.

Tätä stooria voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta ei siinä kuitenkaan saisi kaikkea sanottua. Siispä kehotan vain saapumaan paikalle ensi vuonna, eiköhän paikalla oleminen kerro enemmän kuin tuhat blogia! Lopuksi vielä erityiskiitokset omalle useamman seuran jäsenten muodostamalle "sateenkaarileirillemme" (leiri pidettiin iskussa ja tunnelma sielläkin kohdallaan), sekä Mervi-Riku-Ilona -akselille lauttamajoituksesta yölautalla.

Poroa turpaan

Hohhoijjaa, tällaiseen sitä ei haluaisi törmätä.

Otsikko on siinä mielessä hämäävä, että kyseessä on todennäköisesti varsijousen vasama, ei nuoli. Hyvin pienten lasten jousi voisi periaatteessa myös tulla kyseeseen, mutta tuohon riittävä lienee sen verran tyyris peli tällaiseen pelleilyyn että tuskin on se kyseessä. En ole itse tunnustellut porojen turpia nuolella tai muutenkaan, mutta eppäilen että kyseessä on sen verran rustokudosta että ihan ei poro ole "varastanut lasten lelua tökkäämällä kuonoaan siihen". Eivät nuo omat taulukärjelliset nuoleni ainakaan ole Emmauksen tie -lävistyksiä aiheuttaneet, kun olen niitä kädessä pitänyt.

Joka tapauksessa, tässähän on mennyt pieleen aika moni asia. Tässä top kolme:
1.) Varsijousella ei saa metsästää Suomessa
2.) Poro ei ole riista- tai rauhoittamaton eläin, jota ylipäänsä saisi metsästää Suomessa
 2a.) Se on lisäksi piruvie jonkun omaisuutta!
3.) Metsästykseen tulee käyttää tietynlaisia kärkiä, ja taulukärki EI sitten ole sellainen

Ja vaikka mikään edellä mainituista ei pätisi, pieleen on mennyt joka tapauksessa itse ampuminen. Nenä voi olla monelle arka paikka, mutta harvemmin biologisesti letaali.

Ja vaikka kyseessä olisikin harhalaukaus, niin jokainen vastaa ammuksestaan ja siitä mihin se osuu. Jos et osaa, älä tee.

Menkää nyt ihmiset itseenne. Jos osutte.

"Hankitaanko sunkin jouseen tuollaiset söpöt karvapallot?"

- Eli Rosalaan Ja Takaisin

Otsikon lausahduksen aiheuttajina olivat itse villalangasta tekemäni jänteenvaimentimet, lausuja jääköön salaisuudeksi. Visuaalisen söpöysefektinsä lisäksi nämä villapallerot myös ihan oikeasti vaimentavat jänteen helähdystä. Harmikseni en omista desibelimittaria, jotta voisin spesifisesti todentaa eron, mutta muotoiltakoon vaikutus seuraavasti: tväng-äänen sijaan kuuluu vaimea tud. Suosittelen jänteenvaimentimia jousimetsästäjille, ninjoille ja metsästäjää elävöittäville. Itse en tässä jousessa mitään käytännöllistä noilla tee, sillä paunamäärät ovat selkeästi alle lain normin, nuo ovat siis lähinnä testikäytössä.

Siinä se nyt on. Valmiina valloittamaan maailman!

Kyseisellä söpökarvapallojousella ammuin kuitenkin Rosalan perinteikkään jousikilpailun (järjestetään jo toista kertaa!) voittoon (kuka ties, ehkä karvapalloista johtuen?)! Kilpailu käytiin ampujapareittain, kolme nuolta per ampuja. AMET oli arviolta jotain 10-15m välimaastossa. Edes yhden nuolensa lähimmäksi keskustaa ampunut meni jatkoon, toinen putosi. Näin jatkettiin, kunnes finalistit olivat vastakkain. Kilpailu muodostui varsin tiukaksi, kärkikolmikko (lisäkseni Mikke R. ja Torkkeli) ampui yht'aikaa viimeisen sarjansa. Tulos oli niin tasainen, että mentiin eliminaatioammuntaan nuoli kerrallaan. Tässä vaiheessa sydän löi jo kuin tuplabassari mutta silti tuntui, että se jätti lyömättä. Oma nuoleni osui juuri keskiympyrän reunalle, muiden jäi joitakin senttejä kauemmas - tasaisesti jälleen kerran, lähes yhtäläisille etäisyyksille. Tiukka laji tämä. Palkintona piti olla ainoastaan henkselinpaukutusoikeudet vuodeksi (eiköhän tämä blogaus kata sen), mutta yllättäen myös tähän hankittiin palkinto, joka oli hieno Wästikiven hiemakivi.

Kun sanon "myös tähän", tarkoitan kirveenheittokisaa sekä keihäänheittokisaa. Nämä eivät sitten menneet itseltäni aivan niin putkeen, etenkään keihäs ei vaikuta olevan lajini (lohduttaudun sillä, että poikittain lentävään keihääseen voi kompastua). Kirveenheitossa sentään osuin aika hyvin maaliin, valitettavasti kirves vain ei tarttunut. Tästä syytän luonnollisesti välineitä, sillä harjoituksen puutteeni johtui siitä, että BM:stä ostettu heittokirves hajosi varrestaan parin heiton jälkeen (mikä ei kyllä ollut yllätys, etenkin kun varren laaduttomuutta mainostetaan ihan ostettaessakin). Noo, niille joille sarkasmini ei välttämättä ruudun sille puolen välity oikein, todettakoon että nuo ovat taitolajeja, joita olisi kiva päästä treenaamaan. Ja treenaamista edesauttaa se, että on harjoitusvälineet. Ehjät sellaiset.

Sivumainintana kirveskisassa nähtiin kyllä todella hienoja taidonnäytteitä, mm. heitto vastapaino (=lapsi) kädessä, ja lähes itsensä kokoisen kirveen heittäminen (useimmat varmaan arvaavatkin, että kyseessä oli Harmaasusi, ja niin todellakin oli, joskin tämä yksilö oli vielä keskenkasvuinen ja siksi pieni:).

Jottei jäisi kuvaa, että kyseessä oli kovinkin kilpailuhenkinen tapahtuma, niin kyllähän siellä tapahtui paljon muutakin, ja mikä parasta, mainion säätilan vallitessa. Olimme linnoittautuneet Idänkävijän majaan, joka sisälsi enemmän hyttysiä mutta matalamman lämpötilan kuin pitkätalo. Taistelunäytökset sujuivat ihan mukavasti, mitä nyt Karo jäi joka kerta ampumatta (flu-flu bluntilla, siis). Oli myös mukava havaita, että paikalla oli edellisvuosia reippaammin reiskaajia, joskin vähemmän turisteja. Hyvä sinänsä näinpäin.

Valitettavasti tämä lisääntynyt elävöityspresenssi, etenkin käsityöläisten sellainen, johti myös rahamassin kevenemiseen. Hankittua tuli varakilpi, sekä jo Eurassa Artolta tilatut kengät ja huotra (tästä projektista lisää myöhemmin, jahka löytyy aikaa olkahihnan kiinnityksen ihmettelyyn). Myös Medievalian pellavaiset Mahti-isännän Voimakalsarit saapuivat kuriirin välityksellä perille. Miehekäs olo tuli myös Hiidenkissalta hankitusta luuneulasta ja puisesta neularasiasta. Niin, ja polvipituiset neulakinnassukat laitettiin order backlogiin, ja lahjaksi tarkoitettu neulakinnaspipo valmistui. Ainiin, ja jousiaihioita lähti myös mukaan pari kappaletta. Ja sitten vielä lampaanvillaa sisältävä maalitaulupussukka (erittäin kevyt, mutta ilmavuus pysäyttää tehokkaasti nuolet, voi käyttää myös tietty tyynynä ammunnan ulkopuolella). Kirottu olkoon Tavaranhamstrauksen Jumaluus.

Testiin pääsi myös vastavalmistunut Kahden Puusepän Arkku. Eipä ollut huono laisinkaan, joskin kantohihnojen puutteessa vaati kaksi kantajaa.

Kiitokset Nielsille ja Tuulille sekä tietenkin kaikille osallistujille, hieno reissu oli!

Nyt äkkiä jotain suhinaa

Lauantai-illan askartelupaskarteluna tuli tehtyä tällainen:

Kyseessä on siis ns. flu-flu -nuoli. Nimityksen etymologia ei ole tiedossani, mutta tullee nuolen lentoäänestä, joka on kohtalaisen suhiseva. Jos tämä suomeksi olisi suh suh-nuoli, niin varmaan se sitten lontoolaisen korvaan on flu-flu. Mallia tuosta äänestä terminaaliballistisessa päästä saa esimerkiksi tästä tuubivideosta.

Sulituksen fysikaalisena ideana on parhaan ymmärrykseni mukaan ilmeisesti se, että lähtökiihdytys painaa sen kasaan, mutta jossain vaiheessa lentoa se pääsee taas pörrööntymään, joka lisää ilmanvastusta yht'äkkiä ja törkeästi (vähän kuin laskuvarjon avaisi). Efektin alkujuuresta riippumatta, lopputulema on että nuoli lentää tietyn matkaa kunnes putoaa lähes suoraan maahan.

Historiallinen (ja toki myös moderni) käyttötarkoitus näille on linnustus, eli ohi ammuttu tai ylilävistävä nuoli ei lennä horisontin taa vaikka ampumakulma melko ylhäisyyksiin suuntautuva olisikin. Pöpelikössä ja muissa keppihelveteissä pörheä sulitus myös auttaa paikallistamaan nuolen. Luonnollisesti suuri osa nuolen hukkaamista hankaloittavista asioista on aina bonusta metsästämisen ulkopuolellakin, mutta onhan tälle sulitukselle toki muitakin käyttötarkoituksia. Esimerkiksi elokuviin tms. saadaan nuoliin makea suhiseva ääni aikaiseksi, joko livenä tai foleyn toimesta. Myös usein suhteellisen rajatuissa tiloissa tapahtuvissa kamppailuesityksissä tällainen sulitus voisi olla yksi turvallisuutta lisäävä tekijä, mikäli nuolia näytöksessä käytetään. Ja onhan tämä söpö, ei siitä mihinkään pääse. Ja sulkiakin kuluu vain kaksi, eikä kolmea - tämä otetaan riemunkiljahduksin vastaan ainakin Laihialla.

Tämä kyseinen yksilö koostuu kahdesta peräkkäin kierteelle liimatusta 5,5" shield cut -sulasta (vasemmasta jenkkikalkkunan siivestä). Pörröisemmän ulkomuodon voisi saada jollain leveämmällä sulalla, ja tähän voisivat kelvata myös siipisulkia pehmeämmät pyrstösulat, pitäisi päästä kokeilemaan. Erityyppisiä flu-flu -sulkia saa myös jousiammuntatarvikkeita myyvistä liikkeistä, jostain syystä niille tosin on vakiintunut väriksi neonvihreä tai neonpinkki. No, löytyvätpähän moiset helpommin, kun näkyvät paremmin. Jopa pimeässä. Hyvin pimeässä.

Suorittelimme myös tänään kaverini luona grillauksen ohessa pieniä testejä tälle nuolelle. Kärkenä oli elävöityskäyttöön tarkoitettu kuminen blunt-tutti (joka sekin lisää ilmanvastusta jo itsessään). Kokonaispaino nuolelle näkyy olevan 412 grainia. Kevyellä, modernit lasikuitukaaret syöneellä unkarilaistyyppisellä vastakaarijousella (noin 30lbs @ 28") kyseinen nuoli lensi vaakasuoraan ammuttuna 24m, ja putosi melko tarkkaan aina tälle etäisyydelle. Efektiä voisi kuvata siten, että aivan kuin joku nykäisisi nuolta takaisinpäin, sillä se vaikuttaa pysähtyvän kuin seinään, usein nokkipään tehdessä spiraalimaista kuviota.
Vastaava normaalisulitettu (nojoo, kolmannen sulan verran eli ehkä noin 3-5 grainia painavampi) blunt-nuoli lensi 30m, osui maahan ja jatkoi liukumistaan maata vasten 5-10m.
Tuosta voinee laskeskella että 24m/30m = 80%, eli noin 20% flu-flu -sulitus näyttäisi tuon pikatestin perusteella nappaavan kantomatkasta norminuoleen verrattuna.Yläkulmilla ammuttaessa tuolla on jo metrimääräisestikin iso vaikutus, ja myös liukumisen estäminen on bonusta (mikäli olette joskus hukanneet nuolenne niiden sujahdettua maan sisään, tiedätte mistä puhun...).

Ihan hauska ja söpö lisäys nuoliviineeni. Käytän itse ja suositan muillekin, etenkin metsästäjää (tai metsästyskäyttöön jousen omistavaa) elävöittäville.